Toistan lapsuudessa opittuja karmeita käytösmalleja parisuhteessa :(

Olen kolmekymppinen nainen, ja uskon löytäneeni elämäni miehen. Olemme olleet yhdessä pari vuotta. Minua pelotti ryhtyä tähän suhteeseen, niin kuin kaikkiin aiempiinkin, sillä minulla on ongelmia käytökseni kanssa. Olen siis aivan normaali, pidetty, koulutettu ja työssäkäyvä ihminen, mutta minun on vaikea olla parisuhteessa.

Kerron vähän taustaa. Ollessani lapsi, ovat omat vanhempani purkaneet kaiken tuntemansa ahdistuksen, väsymyksen, kiukun ja stressin minuun. Olen siis tullut haukutuksi, pilkatuksi ja nälvityksi tavalla, jota kenenkään ei pitäisi kokea. Seurauksena minusta on tullut helposti ahdistuva ja äärimmäistä syyllisyyttä aivan turhaan tunteva ihminen. Aikuisuuden kynnyksellä minut patistettiin vähäksi aikaa terapiaan, niin ahdistunut olin.

Koko luonteeni on siis muokkautunut kokemani kautta sellaiseksi kuin se nyt on. Ei siinä mitään. Se, mikä on kamalaa, on se että toistan samaa käytösmallia nyt itse. Ongelma on aiemmin noussut esille parisuhteissa muutaman vuoden seurustelun jälkeen, ja nyt on sama tilanne. Olen kyllä yrittänyt kehittyä ja oppia pois tästä, mutta työtä on jäljellä vielä.

Olen edistynyt siinä määrin, että ns. parisuhteen tavalliset riidat ja kitkat osaan hoitaa aivan asiallisesti. Useimmiten pysytään itse asiassa, eikä edes huudeta, vaikka vähän väiteltäisiinkin. Mutta sitten tulee niitä oikeasti huonoja päiviä: on paha PMS, töissä on jotain mennyt pieleen tai muuta sellaista, ja seurauksena olo on kuolemanväsynyt ja on vain paha olla. Noita hetkiä ei tule usein, mutta silloin kun tulee, lankean samaan kuin vanhempani: hyökkään puolisoani vastaan henkilökohtaisella tasolla. Siis omaa pahaa oloa purkaakseni morkkaan häntä jostain sellaisesta asiasta, joka minua hänessä ärsyttää. Tämä on juuri sitä mitä ei saisi tehdä, eihän paha mieheni johdu miehestä.

Tätä ei tapahdu usein, mutta ei saisi tapahtua ollenkaan. Pahoitan toisen mielen siksi, että minulla itselläni on huono hetki. On ihan totta, että miehessäni on rasittaviakin piirteitä, mutta ei niitä pidä ottaa esille hyökkäävästi juuri silloin, kun tuntuu pahalta jostain toisesta syystä.

Mieheni ei koskaan sorru tällaiseen. Minä uskon oppineeni tämän lapsuudessani. Riitoja tulee kaikille, mutta henkilökohtaisuuksiin ei saisi mennä, ei saisi huutaa, eikä omaa pahaa oloa pitäisi purkaa toiseen. Olen edistynyt asiassa paljon, mutta en tarpeeksi. En ole päässyt maaliin. En vain tiedä, miten sinne pääsee.