Yksinäisyysmuistoja kouluajoilta

Tuli tuosta lasten koulunkäyntiä käsittelevästä ketjusta mieleen tämä kouluaikojen "opettaja ei kerro läksyjä, vaan ne pitää itse kysyä joltain kaverilta" -sääntö.

Itse olin kiusattu, eikä koko luokalla ollut yhtään ihmistä, jolta olisin voinut niitä läksyjä kysyä. Joskus kun olin ollut kipeänä poissa, opettaja piti minulle pitkät saarnat siitä, etten ollut hoitanut läksyjäni. Ihmetteli koko luokan edessä, että miksen voinut vain soittaa kaverille ja kysyä niitä läksyjä. En tiedä, onko mikään hävettänyt niin paljon kuin se hetki, kun ympärillä muut luokkalaiset naureskelivat tilanteelle ja kaverittomuudelleni. En olisi ikinä kehdannut kertoa opettajalle, ettei minulla ole yhtään kaveria.

Sen jälkeen olin väkisin koulussa kaikki flunssat sun muut taudit. Vasta lukiossa varmaan tajusin, että ei se läksyjen tekemättömyys ollut niin iso maailmanloppu kuin miltä se pienempänä ja tunnollisena lapsena tuntui.

Olenko ainoa, jolla oli näitä kokemuksia?