miten kertoa vanhemmille/sisarruksille/kavereille etten halua uskoa enään?

Ei tarvitse kertoa kenellekään mitään. Elelet vain omaa elämääsi niin kuin parhaaksi näet. Kaikkia asioita ei tarvitse jakaa koko maailman kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Ei tarvitse kertoa kenellekään mitään. Elelet vain omaa elämääsi niin kuin parhaaksi näet. Kaikkia asioita ei tarvitse jakaa koko maailman kanssa.

Ei se oo niin yksinkertaista ja helppoa. :D oon jääny pari kertaa seuroista pois ja isä ja äiti ollu huolissaan jo siitäki. Jos yhtäkkiä otan korvikset ja alan käyttämään rakennekynsiä nii ou hell no.

Eikös noissa piireissä jätetä aika herkästi perheen ulkopuoliseksi, jossei halua enää kuulua uskontokuntaan? Aika inhottavaa kyllä, jos joudut tekemään päätöksen perheesi ja uskonnonvapautesi välillä. D: Mieti rauhassa, miten toimit, älä tee hätiköityjä päätöksiä. Muista kuitenkin, että sinulla on vain tämä yksi elämä, yksi nuoruus elettävänä, että haluatko käyttää sen niinkuin vanhempasi haluavat vai niinkuin itse haluat? Toki, jos vanhempasi ovat järkeviä ja aidosti välittävät sinusta, joku kompromissi pitäisi voida olla mahdollinen. Olen vaan saanut sen käsityksen, että noissa piireissä monet ovat jotain himouskovaisia. Voimia ja tsemppiä asian kanssa, mitä päätätkin tehdä.

Sinun ei tarvitse kertoa.

Olet iässä, jolloin oma vakaumus alkaa kehittyä eli tulet siihen tienristeykseen, otatko lapsuudenperheesi vakaumuksen omaksesi vai kehittyykö sen tilalle jotain muuta. Käyt läpi tärkeää kehitysvaihetta, sillä päädyt aikanaan mihin tahansa, on hyvä käydä läpi tuo vaihe, ettet päädy tapauskovaiseksi.

Mieti asioita kaikessa rauhassa ja käy tämä prosessi läpi, se kuuluu kasvuun ja tietynlaiseen irtautumiseen ulkoapäin tulevista arvoista. Alat kehittää nyt omat arvosi ja oman persoonallisuutesi. Kehitysvaihe kestää pari vuotta ja niiden vuosien aikana näet, minne suuntaan kehityksesi vie.

Älä tunne huonoa omatuntoa, äläkä mitään pakkoa kertoa tästä seurakunnassa tai jopa hävetä tai ahdistua asiasta. Muista että käyt läpi luonnollista ja tärkeää vaihetta, etkä ole myöskään yksin, vaikkei muut ehkä puhukaan siitä ääneen. Monet käyvät läpi saman.

Vierailija kirjoitti:

Eikös noissa piireissä jätetä aika herkästi perheen ulkopuoliseksi, jossei halua enää kuulua uskontokuntaan? Aika inhottavaa kyllä, jos joudut tekemään päätöksen perheesi ja uskonnonvapautesi välillä. D: Mieti rauhassa, miten toimit, älä tee hätiköityjä päätöksiä. Muista kuitenkin, että sinulla on vain tämä yksi elämä, yksi nuoruus elettävänä, että haluatko käyttää sen niinkuin vanhempasi haluavat vai niinkuin itse haluat? Toki, jos vanhempasi ovat järkeviä ja aidosti välittävät sinusta, joku kompromissi pitäisi voida olla mahdollinen. Olen vaan saanut sen käsityksen, että noissa piireissä monet ovat jotain himouskovaisia. Voimia ja tsemppiä asian kanssa, mitä päätätkin tehdä.

Joo kiitos

Mietin tämän kuun tätä asiaa ja teen sitten päätöksen. Todella paljon mietityttää että miten mun kaverit (varsinki mun kaks parastakaveria) suhtautuu tähän. Ja kun mun kaverit on suurinosa uskovaisia niin silleen pelottaa että ne ei sitte oo enään niin paljon mun kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Sinun ei tarvitse kertoa.

Olet iässä, jolloin oma vakaumus alkaa kehittyä eli tulet siihen tienristeykseen, otatko lapsuudenperheesi vakaumuksen omaksesi vai kehittyykö sen tilalle jotain muuta. Käyt läpi tärkeää kehitysvaihetta, sillä päädyt aikanaan mihin tahansa, on hyvä käydä läpi tuo vaihe, ettet päädy tapauskovaiseksi.

Mieti asioita kaikessa rauhassa ja käy tämä prosessi läpi, se kuuluu kasvuun ja tietynlaiseen irtautumiseen ulkoapäin tulevista arvoista. Alat kehittää nyt omat arvosi ja oman persoonallisuutesi. Kehitysvaihe kestää pari vuotta ja niiden vuosien aikana näet, minne suuntaan kehityksesi vie.

Älä tunne huonoa omatuntoa, äläkä mitään pakkoa kertoa tästä seurakunnassa tai jopa hävetä tai ahdistua asiasta. Muista että käyt läpi luonnollista ja tärkeää vaihetta, etkä ole myöskään yksin, vaikkei muut ehkä puhukaan siitä ääneen. Monet käyvät läpi saman.

Jos en kertosi nii se tuntuis todella oudolta koska oon mun perheen kans jakanut melkeinpä kaiken asiani. Mutta mietin tätä asiaa! Ja kans oli ihana viesti

Vierailija kirjoitti:

Moikka! Oon siis 15v (kohta 16v) tyttö ja oon vanhollislestaatioilaisesta perheestä. Mulla on 11 sisarrusta ja ne kaikki on mulle tosia tärkeitä<3 ja vanhemmatkin on. Mulle on aina sanottu että rippikoulun jälkeen usko omakohtaistuu ja niinhän se tekee. Oon kuitenkin tullut siihen tulokseen että en halua uskoa enään näin. Uskon kuitenkin jollaki tavalla jumalaan.

En osaa tai oikein uskalla kertoa tästä läheisilleni,koska oon aika semmosesta "kymppilesta" perheestä xD ja mun isä on puhuja ja silleen.

Tiedän että jos/kun kerron tästä niin siite nousee hirveä haloo. Ja se inhottaa. Oon muutenki aika semi pieneltä paikkakunnalta nii sitte sana kiertää ja muutenki..öääh.

Onko teillä muilla jotka on kieltäny uskon nii mitään vinkkejä?

<3= maailma vei

Usko on aina omakohtainen asia, myös sen kieltäminen. Ole avoin. Nyt on ollu paljon puhetta siitä, että toisen puolesta ei voi uskoa, eikä päättää. On myös opetettu, ettei ole oikein hylätä uskosta luopuneita läheisiä. Toki vanhempasi ovat varmasti pettyneitä ja surullisia, mutta lopulta, vaikka kuinka toivoisi, että kaikki jakaisivat oman arvomaailman niin lopulta kuitenkin jokainen tekee arvovalintansa itse. Luultavasti omakin olosi helpottuu, kun saat sanotuksi, miten koet. Ja se voi olla lähipiirillekin helpottavaa, kun ei tarvitse sitä enää miettiä ja vatvoa.

Kaikkea hyvää sinulle

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sinun ei tarvitse kertoa.

Olet iässä, jolloin oma vakaumus alkaa kehittyä eli tulet siihen tienristeykseen, otatko lapsuudenperheesi vakaumuksen omaksesi vai kehittyykö sen tilalle jotain muuta. Käyt läpi tärkeää kehitysvaihetta, sillä päädyt aikanaan mihin tahansa, on hyvä käydä läpi tuo vaihe, ettet päädy tapauskovaiseksi.

Mieti asioita kaikessa rauhassa ja käy tämä prosessi läpi, se kuuluu kasvuun ja tietynlaiseen irtautumiseen ulkoapäin tulevista arvoista. Alat kehittää nyt omat arvosi ja oman persoonallisuutesi. Kehitysvaihe kestää pari vuotta ja niiden vuosien aikana näet, minne suuntaan kehityksesi vie.

Älä tunne huonoa omatuntoa, äläkä mitään pakkoa kertoa tästä seurakunnassa tai jopa hävetä tai ahdistua asiasta. Muista että käyt läpi luonnollista ja tärkeää vaihetta, etkä ole myöskään yksin, vaikkei muut ehkä puhukaan siitä ääneen. Monet käyvät läpi saman.

Jos en kertosi nii se tuntuis todella oudolta koska oon mun perheen kans jakanut melkeinpä kaiken asiani. Mutta mietin tätä asiaa! Ja kans oli ihana viesti <3

Usko on kuitenkin sydämen asia. Jos ei voi uskoa, kukaan ulkoapäin ei voi vaikuttaa asiaan. Uskovaisetkin joutuvat kriiseihin uskossaan, ja silloin uskosisaret- ja veljet usein rukoilevat tällaisen ns. "eksynyneen" puolesta. Ehkä perheesi on huomannutkin, että käyt läpi uskonkriisiä. Minusta on parempi käydä läpi vaikka millainen kriisi rehellisesti kuin olla kuin mitään olisi tapahtunut. Mihinkään syyllistämiseen ja väittelyyn ei kannata allistua kuitenkaan, koska sinulla on tuntemuksiisi oikeus. Voimia sinulle! Myös uskovaiset käyvät läpi tällaisia asioita, ehkä jopa omat vanhempasi aika ajoin.

Minäkin toivon sinulle kaikkea hyvää ja voimia. Vastavirtaan uiminen on raskasta, mutta ei ihminen voi elää onnellisesti teeskennellen olevansa jotain sellaista, mitä ei ole. Minulla ei ole vanhoillislestadiolaisuudesta omakohtaista kokemusta, mutta käsittääkseni siinäkin yhä useampi luopuu uskosta ilman että perhe ja ystävät hylkäävät hänet automaattisesti. Toivottavasti sinäkin onnistut säilyttämään välisi läheisiisi, jos nyt ei ihan samanlaisina kuin aiemmin, niin silti rakastavina ja toisenne hyväksyvinä.

Olen varma, että netin kautta löytyy keskustelupalstoja tai foorumeita, joista löydät vertaistukea samassa tilanteessa olevien/olleiden parista.