"Vanhempana" opiskelu

Yliopisto-opintojen suorittaminen perheellisenä onnistuu, mutta läsnäolopakot ja opiskelujen luonne vaihtelee todella paljon eri yliopistojen ja pääaineiden välillä. Esimerkiksi luokanopettajaopiskelijoilla varsinkin ensimmäinen vuosi on aika koulumaista, luentoja voi olla aamusta iltaan ja läsnäolopakko on todellakin pakko. Sitten taas jollain humanistisella puolella voi olla ihan muutama läsnäoloa vaativa kurssi, esimerkiksi kielet, ja muut voi sitten vaikka kirjatenttiä.

Minä haaveilin yliopistosta ja se oli minulle itsestäänselvyys lukion jälkeen. En vain päässyt moneen vuoteen sisälle, joten suoritin siinä "odottaessa" ammattikorkeakoulututkinnon. Kolmikymppisenä minua alkoi kaivella se, etten ollut toteuttanut unelmaani ja pyrin uudestaan yliopistoon. Pääsin ja valmistuin sitten lopulta 36-vuotiaana. Tein käytännössä vain yhden vuoden todella tiiviisti opintoja niin, että istuin luennoilla. Loput tein kirjatentteinä ja otin avoimesta yliopistosta verkkokursseina paljon opintoja. Tuon yhden tiiviin vuoden mies hoiti lapsia.

Olet vielä tosi nuori, työelämää yli 30 vuotta jäljellä. Opiskele ja toteuta unelmasi, muuten harmittelet lopun ikäsi.

Riippuu ihan siitä mikä se yliopistotutkinto on. Työllistääkö varmasti, onko niin hyvä palkka että se kuuden vuoden panostus kannattaa.

Itse lähdin tavoittelemaan samaa unelmaa 35- vuotiaana perheellisenä. Vaatii perheen täyden tuen ja onneksi lapset ovat kouluikäisiä. Itse jouduin vielä muuttamaan neljänsadan kilometrin päähän viikoiksi ja viikonloput ja lomat olen kotona.

Minä olin lastentarhanopettaja ja 36v ,neljän pienen lapsen äiti kun pääsin sisään OKL:ään opiskelemaan luokanopettajaksi. Valmistuin 38vuotiaana unelma-ammattiini, enkä ole päivääkään katunut että lähdin vielä jatkamaan. Työtä se vaati ja paljon tukea ja apua mieheltä ja myös vanhempani auttoivat paljon lastenhoidossa, mutta puskin sitten maisterivaiheen läpi kahdessa vuodessa, minulla oli tuo kandi jo pohjalla.

t. N46