Onko minut tuomittu yksinäisyyteen luonteeni vuoksi?

Minulla on samanlainen ystävä. Olen varma, että hän hyötyisi terapiasta. Mutta hän ei halua terapiaan, kynnys on liian korkea. Kuitenkin suree yksinäisyyttään ja parisuhteettomuurtaan hirmusti. Kerrohan miten rohkaisisin hänet terapiaan?

Sosiaaliset taidot on nimenomaan taito, ei luonteenpiirre. Mulla on hyvin samanlainen tausta, mutta olen tietoisesti opetellut sosiaalisia taitoja ja tavannut uusia ihmisiä. Alku ei ollut helppo eikä puhelimeni vieläkään piippaa viiden minuutin välein (ei edes viiden tunnin), mutta on minulla nykyään joitain kavereita ja ystäviäkin. Uskon, että sinäkin kyllä pystyt opettelemaan sosiaalisia taitoja, saamaan ystäviä tai löytämään rakkauden.

Ei ole. Etsi sellaisia ihmisiä, joiden seurassa on hyvä olla. Vaistosi sanoo kyllä, ketkä eivät ole kiusaajaluonteita. Kun tutustutte vähän paremmin ja välillenne syntyy luottamus, voit kertoa kokemuksistasi ja hän voi olla tukenasi tilanteissa, jossa läsnä on enemmän ihmisiä. Vähitellen muistosi menettävät otteensa.

Oot

Olet samanlainen kuin minä. Mä löydän kyllä seuraa mutta niistä ei kehity mitään pitkäaikaista. Kavereita en edes kaipaa mutta parisuhteen haluaisin.

Mistä päin aloittaja ja minkä ikäinen? Mitä tykkäät harrastaa?

Kysyn vain koska olen itse täysin samanlainen (mutta mies)

Itse olen samanlainen. Tiedostan että pitäisi yrittää itse muuttaa luonnettaan, mutta en tiedä mistä löytäisin "harjoittelukumppaneita". Siis ihmisiä, jotka sietäisivät minua seurassaan olemassa juuri niin ujo ja vetäytyvä kuin olen, eivätkä suuttuisi, jos tulisi jossain kohtaa isokin sosiaalinen epäkohteliaisuus. Aina jos olen ihmisten seurassa, jännitän kovasti ja mietin mitä minusta nyt ajatellaan. Yksinäisyys tuntuu siihen verrattuna helpolta ja tutulta.

Vierailija kirjoitti:

Itse olen samanlainen. Tiedostan että pitäisi yrittää itse muuttaa luonnettaan, mutta en tiedä mistä löytäisin "harjoittelukumppaneita". Siis ihmisiä, jotka sietäisivät minua seurassaan olemassa juuri niin ujo ja vetäytyvä kuin olen, eivätkä suuttuisi, jos tulisi jossain kohtaa isokin sosiaalinen epäkohteliaisuus. Aina jos olen ihmisten seurassa, jännitän kovasti ja mietin mitä minusta nyt ajatellaan. Yksinäisyys tuntuu siihen verrattuna helpolta ja tutulta.

Ihan väärästä päästä lähdet liikkeelle jos pitäisi etsiä "sinua sietäviä harjoittelukumppaneita". Opettele olemaan ihan niiden kanssa jotka ei sinua "siedä", koska se on kuitenkin vain oman pääsi sisällä. Itsetunto sulla on ihan alhaalla, siihen voi auttaa terapia tai se että hankit enemmän kokemusta sosiaalisista tilanteista vaikka ne pelottaisi. On myös monenlaisia self-help-kirjoja joista voi saada hyviä ajatuksia jos kynnys terapiaan tuntuu liian isolta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen samanlainen. Tiedostan että pitäisi yrittää itse muuttaa luonnettaan, mutta en tiedä mistä löytäisin "harjoittelukumppaneita". Siis ihmisiä, jotka sietäisivät minua seurassaan olemassa juuri niin ujo ja vetäytyvä kuin olen, eivätkä suuttuisi, jos tulisi jossain kohtaa isokin sosiaalinen epäkohteliaisuus. Aina jos olen ihmisten seurassa, jännitän kovasti ja mietin mitä minusta nyt ajatellaan. Yksinäisyys tuntuu siihen verrattuna helpolta ja tutulta.

Ihan väärästä päästä lähdet liikkeelle jos pitäisi etsiä "sinua sietäviä harjoittelukumppaneita". Opettele olemaan ihan niiden kanssa jotka ei sinua "siedä", koska se on kuitenkin vain oman pääsi sisällä. Itsetunto sulla on ihan alhaalla, siihen voi auttaa terapia tai se että hankit enemmän kokemusta sosiaalisista tilanteista vaikka ne pelottaisi. On myös monenlaisia self-help-kirjoja joista voi saada hyviä ajatuksia jos kynnys terapiaan tuntuu liian isolta.

Miten niin muka oman pään sisällä? Aika monet ihmiset vittuuntuu ja suuttuu jos ei ole hauskaa ja puheliasta seuraa. Tai sitten vain vaivaantuu.

Olisiko sittenkin niin että kaikessa ihmisten välisessä kommunikaatiossa ja suhteissa on kyse vain kemioista ja energioista? Joidenkin kanssa ujo introverttikin innostautuu puhumaan ja keskustelemaan, joidenkin kanssa hän taas vaikenee eikä saa sanottua sanaakaan.

Mulla on tuollainen kaveri ja sillä on samantyylinen mies kuin itse on. Hiljaisia ja vaisuja. Tapaan tätä ystävääni vain 1. Puolessa vuodessa sillä hänen seuransa on niin tylsää..:( ei voi mitään.

Kannattaa yrittää etsiä hyviä ystäviä elämään. Vaikka niitä vastakkaisen sukupuolen edustajia. Tutustua ihan rauhassa. Heidän kauttaan sitten tapaa uusia ihmisiä, ehkä jonkun kanssa alkaa synkata ja juttu luistaa vähän enemmänkin.

Ja sosiaalisia taitoja voi tosiaan opetella. Itsekin olin aiemmin hiljainen itsekseen jurottaja ja vieläkin tulee hetkiä, jolloin ei kiinnostaisi yhtään kenenkään seura. Tsemppaamalla saan kuitenkin itseni avaamaan suuni. Koulukiusattutaustaa täälläkin ja olen siis kolmekymppinen nainen, jolla kaveripiirissä naisten lisäksi miehiäkin. Joskus saman porukkamme ihmiset alkaneet seurustellakin. Tuo koulukiusattutausta on itse asiassa aika yleinen piireissä, missä liikun. Jengi sitten porskuttaa eteenpäin ja tukee toinen toistaan.

Hyvä ystävyys herättää sen ujommankin ihmisen todellisen luonteen pintaan ja esiin. Kaikki me ollaan ujoja, kun on kyse uusista ihmisistä. Ja jos pääsee tällaiseen tutumpaan seuraan ja uskaltaa olla oma itsensä, ennen pitkään joku siitä samasta porukasta saattaa huomata sen. Pitäisin myös kaveripohjalta vähitellen tutustumista ujolle ihmiselle mukavampana tapana muodostaa parisuhde kuin mennä suoraan jonnekin treffeille ventovieraan kanssa. Toki jokainen tablaa tyylillään, mutta tälleen minä ainakin mielellään tutustun miehiin. :3 Kaveripohjalta ja sitten ehkä jonkun kanssa saattaa molemmin puolin synkata vähän syvemminkin.