Miksi ihmiset pelkää kuolemaa?
Kuolema on luonnollista, kaikki ihmiset kuolevat. Miksi ihminen pelkää kuolemaa?
Kommentit (48)
Voisin ajatella, että suurin osa kuolemaa pelkäävistä pelkää esimerkiksi kipua. Olen lukenut useita tutkimuksia, joissa syöpää sairastavat pelkäävät kipua ja muita loppuvaiheen oireita. Toki sitten jos kuolee tapaturmaisesti, voi pelätä sitä itse tilannetta, esim. miltä hukkuminen tai palaminen tuntuu. Useat myös varmasti pelkäävät sitä, miten perhe pärjää kuoleman jälkeen ja mitä itselle sitten tapahtuu.
Varmaan koska ei tiedetä mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, tai sitten pelottaa että se kuolema tai mikä ikinä sen aiheuttaakaan sattuu.
Ei mun mielestä kuoleman pelkääminen oo mitenkään outoa tai ihmeellistä, paljon on erikoisempiakin asioita joita pelätään.
Pelkään eroa läheisistä. Pelkään läheisteni tuskaa. Pelkään mahdollista kipua tai muuta epämiellyttävää tapaa kuolla.
Vierailija kirjoitti:
Voisin ajatella, että suurin osa kuolemaa pelkäävistä pelkää esimerkiksi kipua. Olen lukenut useita tutkimuksia, joissa syöpää sairastavat pelkäävät kipua ja muita loppuvaiheen oireita. Toki sitten jos kuolee tapaturmaisesti, voi pelätä sitä itse tilannetta, esim. miltä hukkuminen tai palaminen tuntuu. Useat myös varmasti pelkäävät sitä, miten perhe pärjää kuoleman jälkeen ja mitä itselle sitten tapahtuu.
Tuo on varmaan jokaisen perheellisen huoli kyllä, että miten jäljelle jäävät pärjäävät.
Kivun pelko on hyvin inhimillinen ja ymmärrettävä, mutta minusta se on jännä että kipua pelättäisiin erityisesti kuolemisprosessin yhteydessä, mutta ei niinkään paljon vakavan mutta voitettavissa olevan sairauden tai sen hoidon yhteydessä, vaikka kipu voi olla yhtä kovaa ja kovempaakin, koska toisin kuin kuolevalle, ei voida antaa kovimpia kipulääkkeitä.
No ketuttaahan se nyt ajatella, että elämä jatkuu maailmassa mutta ei saa itse olla siinä osallisena. :D
Ja haluaisihan sitä noin muutenkin olla esim. lapsiensa elämässä mahdollisimman pitkään.
Mutta pelottaako kuolema ihmisiä paljon vai onko kyse enemmän tällaisista ketutuksista? Ei minua ainakaan itse kuolema tai kuoleman hetki pelota vaan surettaa se ettei voi olla sitten enää osallisena muiden elämässä. Tosin tämäkään nyt ei sureta sillä tavalla että pohtisin sitä jotenkin aktiivisesti. :D
Ei pelota mutta ajatus ahdistaa. Tuntuu kurjalta ajatella itselle tärkeistä sukulaisista, että kaikki mitä he olivat on haihtunut pois. Ja tietysti se lopullisuus tuntuu pahalta. Ei enää ikinä voi tehdä mitään, ajatella mitään, nähdä, kokea, tuntea....
Vierailija kirjoitti:
Pelkään eroa läheisistä. Pelkään läheisteni tuskaa. Pelkään mahdollista kipua tai muuta epämiellyttävää tapaa kuolla.
Mulla on tietysti tuossa ensimainitussa mielessä helppoa olla pelkäämättä kuolemaa: mulla ei ole yhtäkään läheistä :D Se on itse asiassa mulle henkisesti elämässäni tosi suuren vapauden ja helpotuksen lähde, etten ole vastuussa kenestäkään, en käytännössä enkä henkisesti, enkä sitoutunut keneenkään. Olen vapaa lähtemään vaikka heti, eikä se aiheuta kellekään ongelmia.
Mä en pelkää kuolemaa, mutta pelkään jos joutuu kärsimään sitä ennen (kipu yms.)
Ja olen niin elämänhaluinen, että esim. ajatus parantumattomasta sairaudesta + mahdollisesta pikaisesta kuolemasta ahdistaa. Tilanne on varmaan eri 40 vuoden päästä, siis 80-vuotiaana. Silloin ehkä paremmin hyväksyy sen, ettei elinvuosia ole enää välttämättä montaa jäljellä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voisin ajatella, että suurin osa kuolemaa pelkäävistä pelkää esimerkiksi kipua. Olen lukenut useita tutkimuksia, joissa syöpää sairastavat pelkäävät kipua ja muita loppuvaiheen oireita. Toki sitten jos kuolee tapaturmaisesti, voi pelätä sitä itse tilannetta, esim. miltä hukkuminen tai palaminen tuntuu. Useat myös varmasti pelkäävät sitä, miten perhe pärjää kuoleman jälkeen ja mitä itselle sitten tapahtuu.
Tuo on varmaan jokaisen perheellisen huoli kyllä, että miten jäljelle jäävät pärjäävät.
Kivun pelko on hyvin inhimillinen ja ymmärrettävä, mutta minusta se on jännä että kipua pelättäisiin erityisesti kuolemisprosessin yhteydessä, mutta ei niinkään paljon vakavan mutta voitettavissa olevan sairauden tai sen hoidon yhteydessä, vaikka kipu voi olla yhtä kovaa ja kovempaakin, koska toisin kuin kuolevalle, ei voida antaa kovimpia kipulääkkeitä.
Mihin tämä perustuu, ettei potilaalle, joka (tilapäisesti) kokee kovia, tuskaisia kipuja, voitaisi antaa yhtä kovia kipulääkkeitä kuin kuolevalle? Toki kuolevan henkilön palliatiivinen sedaatio osaltaan varmasti hämärtää kipua vaikkei varsinaisesti kipulääkkeenä toimikaan, mutta aivan yhtä hyvin esimerkiksi morfiinia voidaan antaa samoja määriä potilaalle, jonka elämä vielä jatku vs. kuoleva potilas..? Näin ainakin ajattelisin.
Mulla on ollut pari vuotta henkeä mahdollisesti uhkaavia kausia terveydessä. Se luottamus elämän jatkumiseen josta joku puhui puuttuu, tässä tapauksessa loogisesti.
Minua pelottaa, surettaa ja vituttaa seuraavat asiat, jos saan terminaalisen diagnoosin:
En ole ehtinyt tehdä kaikkea mitä haluaisin. En ole tullut siksi, joka haluan olla.
Lapsi jää ilman vanhempaa, pelottaa kuinka hän sopeutuu ja harmittaa kun en ole mukana.
Pelottaa sairauden aiheuttamat muutokset ennen kuolemaa, menetän itsehallinnan, ulkonäön, kognitiiviset kyvyt, mahdollisuudet olla toisten kanssa ihmisten ilmoilla, mahdollisuuden harrastaa seksiä, joudun toisten armoille.
Se, että en usko kuoleman jälkeen olevan mitään, tuntuu lohduttomalta.
Se ei sikäli pelota, että joku tulisi kadulla vastaan ja ampuisi minut. Sillehän en voisi mitään. Sairauteen liittyy päätöksiä ja mukanaoloa, syyllisyyttä ja kärsimystä. Itse kuolema ei niin pelota, vaan tieto siitä ja se, mikä sitä edeltää. Kuolemassa harmillisin asia on kesken jäämisen tunne. En usko että tämä on täysin vältettävissä "elämällä täysillä", jokainen elää niin hyvin kun osaa, mutta lyhyeltä se aika tuntuu. Osa ajasta on käytettävä kuitenkin johonkin ikäväänkin, ikäviin askareihin ja epämiellyttäviin tunteisiin. Osa elämästä menee väkisinkin "hukkaan" jokaisella.
En tiedä vastasiko tämä kysymykseen, mutta tässä oma näkökulmani.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voisin ajatella, että suurin osa kuolemaa pelkäävistä pelkää esimerkiksi kipua. Olen lukenut useita tutkimuksia, joissa syöpää sairastavat pelkäävät kipua ja muita loppuvaiheen oireita. Toki sitten jos kuolee tapaturmaisesti, voi pelätä sitä itse tilannetta, esim. miltä hukkuminen tai palaminen tuntuu. Useat myös varmasti pelkäävät sitä, miten perhe pärjää kuoleman jälkeen ja mitä itselle sitten tapahtuu.
Tuo on varmaan jokaisen perheellisen huoli kyllä, että miten jäljelle jäävät pärjäävät.
Kivun pelko on hyvin inhimillinen ja ymmärrettävä, mutta minusta se on jännä että kipua pelättäisiin erityisesti kuolemisprosessin yhteydessä, mutta ei niinkään paljon vakavan mutta voitettavissa olevan sairauden tai sen hoidon yhteydessä, vaikka kipu voi olla yhtä kovaa ja kovempaakin, koska toisin kuin kuolevalle, ei voida antaa kovimpia kipulääkkeitä.
Mihin tämä perustuu, ettei potilaalle, joka (tilapäisesti) kokee kovia, tuskaisia kipuja, voitaisi antaa yhtä kovia kipulääkkeitä kuin kuolevalle? Toki kuolevan henkilön palliatiivinen sedaatio osaltaan varmasti hämärtää kipua vaikkei varsinaisesti kipulääkkeenä toimikaan, mutta aivan yhtä hyvin esimerkiksi morfiinia voidaan antaa samoja määriä potilaalle, jonka elämä vielä jatku vs. kuoleva potilas..? Näin ainakin ajattelisin.
Ehkä sitä pelätään, koska toivoa kivun loppumisesta ei ole.
Ja ei-kuolevan hoidossa mietitään esim. pitkäaikaisvaikutuksia,esim. riskiä elinten vaurioista, riippuvuuden kehittymistä. Kuolevalle näillä ei ole niin väliä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voisin ajatella, että suurin osa kuolemaa pelkäävistä pelkää esimerkiksi kipua. Olen lukenut useita tutkimuksia, joissa syöpää sairastavat pelkäävät kipua ja muita loppuvaiheen oireita. Toki sitten jos kuolee tapaturmaisesti, voi pelätä sitä itse tilannetta, esim. miltä hukkuminen tai palaminen tuntuu. Useat myös varmasti pelkäävät sitä, miten perhe pärjää kuoleman jälkeen ja mitä itselle sitten tapahtuu.
Tuo on varmaan jokaisen perheellisen huoli kyllä, että miten jäljelle jäävät pärjäävät.
Kivun pelko on hyvin inhimillinen ja ymmärrettävä, mutta minusta se on jännä että kipua pelättäisiin erityisesti kuolemisprosessin yhteydessä, mutta ei niinkään paljon vakavan mutta voitettavissa olevan sairauden tai sen hoidon yhteydessä, vaikka kipu voi olla yhtä kovaa ja kovempaakin, koska toisin kuin kuolevalle, ei voida antaa kovimpia kipulääkkeitä.
Mihin tämä perustuu, ettei potilaalle, joka (tilapäisesti) kokee kovia, tuskaisia kipuja, voitaisi antaa yhtä kovia kipulääkkeitä kuin kuolevalle? Toki kuolevan henkilön palliatiivinen sedaatio osaltaan varmasti hämärtää kipua vaikkei varsinaisesti kipulääkkeenä toimikaan, mutta aivan yhtä hyvin esimerkiksi morfiinia voidaan antaa samoja määriä potilaalle, jonka elämä vielä jatku vs. kuoleva potilas..? Näin ainakin ajattelisin.
Vahvoilla opioideilla on isoina annoksina vakavia sivuvaikutuksia, jopa hengityslamaan ja kuolemaan asti. Jos kyseessä on joka tapauksessa kuoleva potilas, näitä ei tarvitse niin yrittää välttää kuin sellaisella ihmisellä, jolla on edessään vielä todennäköisesti elämää. Palliatiivisessa hoidossa voidaan siis antaa isompia lääkeannoksia, jotka eivät enää ole varsinaisesti turvallisia, ja vahvoilla opioideillahan ei ole vaikutuskattoa kuten heikoilla, eli isompi annos tehoaa kipuun paremmin.
Niillä on vaikeaa jotka uskovat että on vain yksi elämä, ja siinä pitäisi ehtiä kokea kaikki, kehittyä "loppuun". Itse muistan monta aiempaa elämää, joten en voi olla uskomatta jälleensyntymään. Sitten kun kuolema tulee, se on vain uuden kokemuksen alku.
Ihmiset jotka eivät pelkää kuolemaa kuolevat nuorena eivätkä ehdi saada jälkeläisiä. Siksi on normaalia pelätä kuolemaa. Evoluution aikaan saannos.
Kertoisitko lisää, 15? Uskoisin myös mielelläni useisiin elämiin. -12
Vierailija kirjoitti:
Niillä on vaikeaa jotka uskovat että on vain yksi elämä, ja siinä pitäisi ehtiä kokea kaikki, kehittyä "loppuun". Itse muistan monta aiempaa elämää, joten en voi olla uskomatta jälleensyntymään. Sitten kun kuolema tulee, se on vain uuden kokemuksen alku.
Ja nyt on aika taas ottaa ne lääkkeet..
Onhan se evoluution kannalta aika hyödyllistä, että ihminen ei halua kuolla. Sitä pitää ensin lisääntyä ja mielellään suojellakin sitä jälkipolvea hetken aikaa.
Ja juu, minäkin joskus pienenä lohduttauduin tuohon "jos nyt menee huonosti niin seuraavassa elämässä teen kaiken paremmin"-pelleilyyn.
Voisin kirjoittaa tuhat lausetta syöpäsairaan nuoren ihmisen läheisenä aiheesta. Sanon silti vain, että kun kuolema tulee eteen niin vahvimmankin puntti tutisee. Helppo leikitellä ja ihmetellä, mutta todellisuus on ihan toista kun kuoleman kanssa täytyy opetella elämään. Ei se pelkäämättömyys ole vaikeaa vaan se kauhea kuristaa pelko ja ahdistus. Ja sen asian kanssa moni joutuu elämään. Ihmisistä rohkeimpia ovat.
Niinpä. Minä en ole oikein koskaan ymmärtänyt sitä, että miksi joillekin on niin paljon väliä sillä että kuoleeko tänään vai 50 vuoden päästä. Tulee kumminkin jossain vaiheessa, se on elämän väistämätön osa. Jo se, että on saanut elää niinkin vanhaksi että ymmärtää miettiä kuolemaa on sitä paitsi jo hienoa onnea, jota kaikille ei suoda.
Joskus mietin asiaa sitäkin kautta, että kun varmaan jokaisella on tuttuja tai sukulaisia jotka ovat kuolleet, niin mitä ne ihmiset jotka pelkää kuolemaa ajattelevat heille tapahtuneen? Jotain pahaako, kärisevätkö helvetissä vai mikä pelottaa? Jos uskoo ettei mitään ole kuoleman jälkeen kuten nykyään useimmat, niin mikä siinä on pelottavaa. Olematon ei kärsi. Itse en usko noin vaan minulla on jonkinlainen vaistomainen tunne jatkumisesta, mutta silti olen varma, kun asiaa ajattelen, että jos elämä jatkuu kuoleman jälkeen niin mitään pahaa ei tapahdu. En usko että läheiset edesmenneeni ovat missään pulassa tai huonommassa paikassa, vaan paremmassa.