Nauratteko/hymyilettekö te joka päivä?

En osaa nauraa, en ole koskaan osannut. Lapsena siitä oltiin jopa huolestuneita. Olen luultavasti ihan yhtä paljon tai vähän iloinen ja myönteinen kuin muutkin, mutta ilo ei aiheuta minulle sitä reaktiota, jota nauruksi sanotaan. Joskus tekisi kohteliaasti mieli nauraa esim. jonkun vitsille, mutta kun ei tule niin ei tule.

Totta kai. Kuulostaa aika surulliselta, jos jonkun mielestä elämä on niin masentavaa, ettei edes hymyilytä joka päivä.

Hymyilen ja nauran mahdollisimman paljon, ajattelen iloisia ja kivoja asioita, uskon hyvään, puhun positiiviseen sävyyn. Samankaltainen vetää puoleensa samankaltaista.

Todellakin! Monta kertaa päivässä hymyilyttää tai naurattaa. Mun elämä saa kyllä loppua sinä päivänä, kun ei enää hymyilytä. Iloton hiekkapimppi on mun pahin painajainen - sellaiseksi en koskaan halua.

Hymyilen paljon, mutta nauran melko harvoin. En osaa ns. sosiaalista nauramista, se ei tule minulta aidosti. Jos joku oikeasti naurattaa, nauran kyllä sydämeni kyllyydestä.

Paljon vähemmän kuin aikaisemmin, koska muutin Suomeen takaisin niin. 6kk sitten. On tämä henkisesti vittumainen maa.

Kyllä nauran ja hymyilen, vaikka sitten itselleni. Miehen mummo oli evakko ja mottona oli: Hymyillä pitää vaikka sydän märkänis.

Hymyilen ns. sosiaalista hymyä eli tuttavia tervehtiessä tai heidän kertoessaan mielestään hauskan jutun. En siis hymyile välttämättä joka päivä sisältä kumpuavasta tarpeesta. 

Nauran kunnolla ehkä pari kertaa viikossa, yleensä perheen kanssa milloin millekin 

Nauran ja hymyilen paljon käytännössä ihan joka päivä, jo heti aamusta. Olen vaan onnekseni yleensä tällainen perusluonteeltani hyväntuulinen ihminen. Ainoa poikkeus tähän hymyilyyn oli se, kun lapseni kuoli, silloin en hymyillyt moniin kuukausiin ollenkaan ja kun lopulta, lähellä vuotta kuolemasta, hymyilin ekan hymyn ja myöhemmin nauroin ekan naurun (muistan ne kerrat) niin se tuntui omituiselta ja väärältäkin. Mutta siitä ne hymykerrat vähitellen taas alkoivat tihentyä ja nykyään niitä on melkein yhtä paljon kuin aiemminkin, mikä tuntuu omituiselta, mutta en enää jaksa kantaa siitä huonoa omatuntoa, koska se on ihan turhaa.