Lue keskustelun säännöt.
Miten yli itsesyytöksistä? Opiskelu
29.07.2016 |
Minulla on aina ollut vaikeuksia päästä eteenpäin opinnoissa, kiitos vanhempien tappelut ja ongelmat, pelko ja ahdistus kotona. En halua palata niihin asioihin ja repiä vanhoja haavoja auki. Alaikäisenä elämäni oli kuitenkin melkoista helvettiä, mikä näkyi huonona koulumenestyksenä. Tyhmä en ole, ainoastaan minulla oli ja on vaikeuksia aloittaa pakolliset (vaikeat) hommat ja saattaa ne loppuun. Paniikkihäiriökin löytyy.
No, tapahtui elämäni suurin ihme ja vihdoin minut valittiin opiskelemaan. Taisin itkeä ilosta, en uskonut todeksi, että vihdoinkin minä kelpaan kouluun.
Alku meni hyvin, mutta koulun alkaessa aloin myös seurustelemaan (en todellakaan ekaa kertaa kuitenkaan.) Kissani alkoi olemaan huonossa hapessa (tarkoitti siis valvomista, stressaamista, pelkoa sen kuolemasta, koska tiesin sen lähestyvän.) Öisin se herätteli minua vähän väliä, olin jatkuvasti aivan uupunut ja ylikuormittunut väsymyksestä ja kouluhommista. Koulumatka oli pitkä, kotona odotti kotityöt, sairas kissa ja ahdistus.
Tuli ero, enkä kestänyt sitä epäonnistumisen tunnetta. Tarvitsin miesystävääni enemmän kuin koskaan, mutta jäin yksin. Olin hänen ensimmäisensä, ja todella uskoin sen olevan jotain ainutlaatuista ja kestävää. Masennus hiipi taas pintaan, ahdistus paheni, tulin aivan neuroottiseksi ulkonäöstäni ja oloni oli kaikin puolin kamala. Katsoin riutuvaa kissaa ja tiesin, että minun on päästettävä se pois, ja koettava täydellinen romahdus heti eroromahduksen jälkeen.
Lopulta minun täytyi lopettaa opinnot. Vihasin itseäni, taas mokasin kaiken. Vaikka loppujen lopuksi kyseinen ammattiala ei ehkä kuitenkaan olisi ollut minulle se optimaalisin (vuorotyötä), mutta silti. Olisin vain halunnut onnistua :(
Ensi keväänä haen toisen alan koulutukseen, ja olen melko vahvoilla, koska minulla ei ole mitään estettä kyseiseen työhön. Silti en jaksa uskoa, että onni potkaisisi minua enää :( Tekisin kaikkeni, jotta valmistuisin siitä koulusta, tiedän sen. En antaisi yhdenkään murheen tulla esteeksi menestykselleni. Kissakin on jo poissa, eikä uutta ole tulossa ihan pian :( Minä tiedän, että tekisin aivan kaikkeni valmistumiseni eteen, mutta ei sitä kukaan muu tiedä. Olen alkanut pelkäämään, mitä jos en tule valituksi, enkä enää kestä sitä romahdusta. Mitä jos pääni ei vain kestä, masennun lopullisesti enkä ikinä enää edes yritä. Elämäni lipuu ohi, en tee yhtään mitäön, ja sitten kuolen.
Minua pelottaa. Toivon, ettette vittuilisi. Olen ihan tosissani ollut masentuut, ahdistunut, toivonut omaa kuolemaani jne. Elin jumalattoman raskaita aikoja silloin. En tajua miten edes selvisin.
Kommentit (6)
Tuo on normaalia ja kuuluu nuoruuteen. Asiat sujuvat helpommin, kun tulee muutama vuosi ikää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olet arvokas myös ilman menestystä ja työssä/opiskelussa ahertamista. Elämästä voi nauttia muutenkin, eikä se minusta hujahda ohitse, kun elää hetkessä eikä mieti liikaa tulevaisuutta/sitä mitä pitäisi olla.
Osanotto kissan kuolemasta.
Sulla on ihan valtavasti sisälläs voimaa, kun oot jaksanu näin pitkälle ja haluat edelleen voittaa taistelun. Uskon suhun! Elämä ei ole aina helppoa, mutta mieti kuinka hyvältä tuntuu, kun voit myöhemmin katsoa taakses ja todeta, että selvisit. Voit olla ylpeä itsestäs. Pystyt ihan mihin tahansa, kun et vain luovuta.
Kouluun vaan hakeen asenteella: Mää pystyn ja silloin pystyt. :)
Kiitos :) Minä tosiaan tiedän, että olen (ihme kyllä) vaihteksi melko vahvoilla tällä kyseisellä alalla, eikä minulla ole mitään esteitä (tänään kyselin työn vaatimuksista eräältä henkilökunnan tyypiltä netissä.) Silti pelko on persiissä koko ajan, mitä jos en tule valituksi ja aika vain kuluu, en pääse eteenpäin, en saa tehdyksi haluamiani asioita tyyliin ikinä. Haluan olla ylpeä opiskelija, haluan kertoilla ylpeänä asioita, joita olen oppinut alasta. Haluan rutiinin, kavereita, menoa, tekemistä. Kyllä minä nytkin opiskelen, etänä, mutta ei se ole sama asia. En saa edes opintotukea.
En tiedä, mistä kaikki voima on tullut. Ehkä siitä, etten varmaan koskaan uskaltaisi lähteä oman käden kautta. Se on joskus ahdistanutkin kamalasti, kun on vain halunnut pois, mutta ei ole ollut tarpeeksi rohkea.
3: Kiitos. Se ei ole ihan eilisen juttu, mutta silti raskasta elää ilman pikkuista. Ehkä kotoa on tullut tietynlainen asenne, että täytyy mennä vauhdilla eteenpäin, täytyy menestyä, täytyy osata ja aina täytyy ja täytyy. Olen joutunut (niin sanotusti) olla hiljaa suurimmasta osasta asioitani, koska en halua perheeni tietävän, kuinka paljon olen epäonnistunut. Toisaalta en ikinä voisi kertoa kuolema-ajatuksistani, se olisi liian henkilökohtaista. Haluaisin vain menestyä, mikään elämäm koulu-juttu ei ole minun heiniäni. Vaikka sitten taas, minulla oli kaveri, jonka ongelmat ovat niin pahoja että hän taitaa olla työkyvyttömyyseläkkeellä nykyään. Mielestäni hänelle se elämäntyyli jotenkin sopi, en osaa sen paremmin sitä selittää. Minulle ei sopisi ja kuolisin varmaan häpeään, jos joutuisin työkyvyttömäksi joskus.
Unohdin yhden tärkeimmistä: uudet koulukaverini liittoutuivat keskenään ja minä jäin ulkopuoliseksi. En vieläkään tiedä, mitä tapahtui. He tekivät tuttavuutta minuun, ja meillä oli hauskaa. Yhtäkkiä olin ulkona porukasta. Se oli uusi (!) ja raskas tilanne.