Masennuksen jälkeen

Osaisikohan joku kertoa miten kannattaisi toimia äitini kanssa tilanteessani? Sairastuin 5 vuotta sitten masennukseen vaikeasta elämäntilanteesta ja terveysongelmista johtuen, mutta olen omasta mielestäni tästä toipunut täysin (tai siis tietysti niin täysin kun se nyt ylipäätään mahdollista on, ainahan siitä joku jälki jää). Synkimpinä hetkinä hain apua vanhemmistani kun aviopuolison voimat eivät tahtoneet riittää ja terapiastakaan ei tuntunut olevan hyötyä. Ymmärettävästi he ottivat tämän raskaasti, päästin varmaan suustani sellaisia asioita joita kukaan vanhempi ei haluaisi lapsensa kuulla ikinä sanovan. Onneksi terveyden ja elämäntilanteen puolella aikaa myöten helpotti, ja varsinkin kun terveys saatiin kuntoon, oli paraneminen todella nopeaa.

Olen lukuisia kertoja sanonut läheisilleni joille sairaudestani olen kertonut, että kaikki on ihan ok nyt ja en halua enää miettiä tai puida mennyttä. Olen pyytänyt heitä että he yrittäisivät kohdella minua kuten ennen sairastumistani, sillä asiaan palaaminen repii vain vanhoja haavoja uudelleen auki. Muille tämä tuntuukin menneen jakeluun, mutta ei äidilleni. Jos en heti vastaa äidin viesteihin/puheluihin tai puhuessa äänensävy on väärä, alkaa heti vimmattu utelu mikä on hätänä ja miten voin. Olen lukuisia kertoja pyytänyt äitiäni lopettamaan kyselyn, osaan kyllä kertoa itse jos tukea kaipaan. Ymmärrän kyllä että masentumiseni oli äidille kova paikka, mutta tuolla käytöksellä hän on kovaa vauhtia etäännyttämässä itseään minusta. Joka kerta kun huolestunut kysely alkaa, palaan siihen aikaan jolloin teki mieli vaan kuolla pois ja se tuntuu todella pahalta. Miten ihmeessä saisin äitini ymmärtämään että jatkuva kysely vain lisää riskiäni sairastua uudelleen ja pitää minut kiinni asioissa jotka haluaisin vaan unohtaa?