Ärsyttävintä vanhempieni kasvatustyylissä oli kyllä se,

ilmapiiri. Äiti suuttui milloin mistäkin, koskaan ei voinut tietää mistä. Ainaista huutamista ihan sellaisistakin asioista, jotka olivat _vahinkoja_. Nykyään huutaa sitten isälleni ja mitätöi ja mollaa tätä kaikesta aina.



Toisaalta ylisuojelu, en vielä yläasteellakaan saanut lähteä esim. lenkille yksin, kun " jotain voi tapahtua" .



Yritän toimia toisin nyt kun itse olen äiti.

ilmapiiri. Äiti suuttui milloin mistäkin, koskaan ei voinut tietää mistä. Ainaista huutamista ihan sellaisistakin asioista, jotka olivat _vahinkoja_. Nykyään huutaa sitten isälleni ja mitätöi ja mollaa tätä kaikesta aina.



Toisaalta ylisuojelu, en vielä yläasteellakaan saanut lähteä esim. lenkille yksin, kun " jotain voi tapahtua" .



Yritän toimia toisin nyt kun itse olen äiti.

Tuli sitten kahteen kertaan..?

Meillä ehkä se, että jos vaikka kaatui ja satutti, niin vastaanotto oli että huudettin ja mesottiin, että minkätakia sä nyt tollalalla ittes teloit ja nyt kyllä sitten loppuu se riehuminen (??) ja kyllä sitten pitää olla koheli ja kömpelö ja menee lyömään noin jalkansa.



Eli ei puhettakaan lohduttamisesta ja ihan pikkukolhusta ei uskaltanut edes sanoa. Piti myös pyytää anteeksi että oli koheltanut. Johtui kaiketi siitä, että meillä lasten piti olla hiljaa ja näkymättömissä, ja ylimääräinen parku ja naarmu keskeytti äidin oman rauhan kun piti ruveta vielä puhaltelemaan naarmuihin.

Etten vain ylpistyisi jostain kumman syystä. Minä olen ihan tavallisen näköinen ja opetan lapsilleni, että he ovat kauniita ( tavallisen näköisiä hekin, mutta minun mielestäni kauniita ovat ).

(meikkaamisesta puhumattakaan)... kun onhan se nyt niin naurettavaa kun ei-minkään-näköinen peilailee...

on vaan jäänyt mieleen se, että moni asia oli kiellettyä " niin kauan kun asut tässä talossa."

Jos naapurin täti kehui että kauniisti lauloit kevätjuhlassa, niin eikös isä ja äiti kilvan naureskelleet, että no ei se mikään häävi ollut, ei tainnut kukaan muu ruveta kun likan tollaseen panivat. Ehkä tää oli jotain perusvaatimattomuutta, ettei vaan kukaan luule että vanhemmat luulisi että heidän lapset on jotenkin erinomaisia.

" ei ne sua sinne kuitenkaan..." . Mutta ei äitini tällaista varmaan edes tietoisesti tehnyt, oli vaan jotenkin sen perusluonteessa. Joissain asioissa uskoi minuun hyvinkin paljon!

En ole koskaan jutellut suoraan esim. seksistä tai alkoholista vanhempieni kanssa, äitini kanssa en ulkonäköasioista enkä seurustelusta. Poikaystäviäkään en kehdannut viedä kotiin.



Tuun ihan hyvin juttuun perheeni kanssa, mutta harmittaa, kun mistään ei puhuta.

Siis ei mistään! Hyvässä lykyssä sasan tietää suvunkin asioita jälkikäteen, kuten sen, että serkkuni ( asuu Ruotsissa ) sai esikoisensa HUHTIKUUSSA, niin eilen vanhempani siitäkin kertoivat. Kertoivat kuolemansairaan tätini elävän viimeisiä päiviään pari kuukautta sitten ja kuolemastaan pri viikkoa myöhemmin. Täti oli kuollut jo 2 päivää sen jälkkeen kun kertoivat sairaudesta, joten ei päästy hautajaisiin, joihin olisimme halunneet mennä. Siis mistään ei puhuta! Ei toki puhuttu ennenkään, ei muutosta..

Eli isäpuolen sääntöjä piti noudattaa " niin kauan kun täällä asut" , huone piti pitää siistinä " niin kauan kun täällä asut" , jne. Joskus se sano, että jos ei mun käytön jonkun asian suhteen muutu, niin saan alkaa ettiä omaa kämppää. Tosi kivaa kuulla tollasta :( Mä muutinkin sit heti pois kun vaan pystyin, eli 18-vuotiaana. Aikasemmin se ei ollu taloudellisesti mahdollista, vaikka mieli teki muuttaa.

Meillä korostettiin hyvin paljon työn merkitystä ja vastuunottoa. Sinänsä ihan hyvä, mutta huomaan itsessäni aika lailla työnarkomanian piirteitä samoin siskoissani. Kannamme liikaa vastuuta muidenkin tekemisistä. Eikä osaa kunnolla rentoutua. Jälkeenpäin olen kyllä tajunnut, että isäni on ihan puhdasverinen työnarkomaani.



Samoin kaikki vapaa-ajan vietto oli helposti turhuutta. Lukeminen sen sijaan oli kyllä hyvin kannustettu harrastus.

Esim joskus 10 vuotta sitten sopiva palkka päivän peltotöistä oli 20 markkaa. Se oli ihan kauhea raha. Nuorena tuntui ihan kohtuulliselta, jopa vaatimattomalta, pyytää rahaa leirintäaluemaksuun, kun olisin mennyt likkakavereiden kanssa pyöräretkelle ja telttailemaan. Isä meinasi saada sydänkohtauksen kun olisi mennyt 100 mk ihan taivaan tuuliin ja ihan turhaan. Kun saadaan ilmaiseksi olla teltassa vaikka joka yö omalla takapihalla.



Suhteeni rahaan on ihan vääristynyt. Pyydän työpaikoissa noin puolta pienempää palkkaa kun muut. Olen oikeasti murheellinen, jos huomaan että ostamani tavara on muualla euron halvempi. Säästäminen rajoittaa elämääni. Jos joku kutsuu iltakylään, en voi ehkä lähteä, kun juuri kävin autolla kaupassa. Jospa hän olisi soittanut vähän aikaisemmin, niin olisi mennyt samoilla bensoilla.

ja kyllä oli kireä ilmapiiri. varsinkin mutsilla oli pinna niin tiukalla, että jos joku kaatoi vesilasin ruokapöydässä oli helvetti irti... varpaisillaan oloa koko ajan.

Tyyliin: kannattaa mennä lukioon, näytetään yläkerran Maijalle että meidän tytösät tulikin ylioppilas. Tai: Mullapa onkin jo lastenlapsia, onko sulla. Plääh :(

Joskus kun raivostuin jollekin, vanhempani moittivat minua siitä. Eli jos joku kiusasi/härnäsi minua ja suutuin => se oli minun vikani. Jos itkin, isäni ivasi vieressä. En nykyäänkään pysty itkemään kuin yksin.



Nykyään olemme kuitenkin läheisissä väleissä, mutta silti välillä ajattelen miten vanhempani olisivat voineet tehdä toisin.