Onko täällä lapsettomia, jotka seurustelisivat ihmisten kanssa joilla on jo lapsia?

Mulla oli exällä lapsia ja samoin nykyisellä. Mitä haluat tietää?

Tarkentavat kysymykset tosiaan auttaisivat :)

no siis. jotenkin mulle tuo lapsiasia on aina ollut ihan ehdoton no-no. nyt tapasin kuitenkin erittäin kiinnostavan ihmisen, johon olen jo alkanut ihastua, ja pelkään kohta olevani tilanteessa joka on raskaampi kuin mihin haluan nyt joutua. kauheasti pelkoja asian suhteen :D ja tiedän, että joka suhde on erilainen, joten eihän tästä voi yleistyksiä antaa. mutta ensinnäkin mietityttää välit eksään. jos seurustelee lapsettoman kanssa, niin ex on mitä luultavimmin pois kuvioista (puhumattakaan eräästä kauhualoituksesta täällä, tyyppi raskaana ja miehen ex myös). eikö siinä ole aika isot ainekset jonkinnnäköiselle huoltokiistalle? ja eikö etävanhemmasta tunnu pahalta olla erossa omista lapsistaan? ja eikö se ole ollut erittäin sitoutunut jo siihen eksäänsä, niin miten voi sellaisesta sitoutumisesta tulla ero? miten voisin luottaa sellaisen ihmisen tekemään sitoutumiseen mua kohtaan? heh, näitä kun kirjoittelen niin alkaa tulla selväksi, että ehkä mulla on sen verran voimakkaat näkemykset asiasta, että ei kannata edes yrittää.

Eihän tällainen kuvio kaikille sovikaan, että puolisolla olisi lapsia. Itselleni tämä ei ole minkäänlainen ongelma. Aluksi herätti paljon ajatuksia, epävarmuutta ja mustasukkaisuuttakin. Kenelle tahansa voi tulla ero, et voi tehdä ihmisestä kovin syvällisiä päätelmiä sen vuoksi että hän on eronnut. Vaikka suhteessa olisi lapsiakin. Elämä ei ole mustavalkoista :)

Vaatii kypsyyttä, empatiakykyä ja halua ymmärtää, jos sellaisen ihmisen kanssa aloittaa suhteen, jolla jo lapsia on aiemmasta suhteesta. Kuten sanoin, kaikista ei tähän varmasti olekaan.

Ja tottakai etävanhemmasta tuntuu pahalta olla erossa lapsistaan. Minullekin tulee joskus puolisoni lapsia ikävä kun ovat pitkiä aikoja poissa.

Voin kertoa. On ollut TODELLA rankkaa. Erilaiset näkemykset kasvatusasioissa, lasten oireilu kaikesta kokemastaan, oma tunne siitä kuinka vaikka antaisin kaikkeni niin olen jollain tavalla ulkopuolinen. Ja vaikka oikeasti annan lapsille paljon huomiota ja välittämistä, niin he "dissaavat" minua (ymmärrän sen kyllä mutta silti se on rankkaa henkisesti). Lasten äidistä ei juurikaan ole ollut ongelmia, koska hän ei juurikaan halua/kykene olla edes tekemisissä.

Isäksi en kenelekään rupea, mutta voisin seurustella yh-mamman kanssa. Riippuu toki lasten lukumäärästä, 1 menee hyvin, 2 vain todella todella hyvän tyypin kanssa ja 3+ on jo liikaa.

Taidat olla nyt niin pihalla, että et edes tiedä mitä kaikkea olet kysymässä. Aikalisä ehdottomasti, älä ainakaan kiirehdi suhteessa vakavampaan vaiheeseen. Tai jos on vasta orastava kiinnostus, niin ehkä kannattaa kuopata tilanne ja katsella vain niitä lapsettomia sinkkuja.

Vierailija kirjoitti:

Eihän tällainen kuvio kaikille sovikaan, että puolisolla olisi lapsia. Itselleni tämä ei ole minkäänlainen ongelma. Aluksi herätti paljon ajatuksia, epävarmuutta ja mustasukkaisuuttakin. Kenelle tahansa voi tulla ero, et voi tehdä ihmisestä kovin syvällisiä päätelmiä sen vuoksi että hän on eronnut. Vaikka suhteessa olisi lapsiakin. Elämä ei ole mustavalkoista :)

Vaatii kypsyyttä, empatiakykyä ja halua ymmärtää, jos sellaisen ihmisen kanssa aloittaa suhteen, jolla jo lapsia on aiemmasta suhteesta. Kuten sanoin, kaikista ei tähän varmasti olekaan.

Ja tottakai etävanhemmasta tuntuu pahalta olla erossa lapsistaan. Minullekin tulee joskus puolisoni lapsia ikävä kun ovat pitkiä aikoja poissa.

tiedän toki, ettei elämä ole mustavalkoista :) olen pitänyt itseäni aika liberaalina, mutta näköjään tässä asiassa olenkin ihan kamalan konservatiivinen. että lasten etu on, ettei erota, joten on erottava vasta kun lapset ovat isoja ellei ole aivan pakko (jotain väkivaltaa tms. suhteessa). ja tiedän olevani ihan ristiriitainen, koska en missään nimessä paheksu ja uskon, että ihmiset voivat saada asiat oikein hyvin järjestettyä erosta huolimatta, mutta jotenkin pelot sitä kohtaan että niin ei olisikaan ovat vielä liian isot. voi olla, että multa puuttuu tässä asiassa kypsyyttä ja tiettyä kykyä joustaa ajatusmaailmassa. jotenkin huojentavaa myöntää tuo itselleen :D kiitos vastauksesta :)

Kannattaa ottaa huomioon, että uusperhekuvio, jossa olet vanhempipuoli ja lapset asuvat kumppanisi luona vakituiseen, on aika eri juttu kuin sellainen suhde, jossa kumppanin lapset käyvät joka toinen viikonloppu ja sinun rooliisi ei kuulu mitään vanhemman vastuita. Tuo ensin mainittu ei tulisi kohdallani kysymykseen, mutta jälkimmäinen voisi onnistua.

Minä olen naimisissa miehen kanssa, jolla on lapsia ja olen itse vapaaehtoisesti lapseton (olen tiennyt "aina" eli noin 15-vuotiaasta ihan varmasti, etten halua lapsia). Olin 30 kun rakastuimme ja kestin tilanteen, koska lapset oli jo yli 10-vuotiaita ja tiesin, ettei lapsiperhe-elämää tarvitse sietää yli 10 vuotta eikä pikkulapsiaikaa ollenkaan. Myös miehelle oli erittäin tärkeää, etten minä halunnut omia lapsia, koska hän ei olisi halunnut lähteä siihen hommaan enää. Mies oli lapsille ensin etävanhempi, mutta kun muutimme pari vuotta myöhemmin saman katon alle, halusi yksi lapsista muuttaa luoksemme ja näin tehtiin. Hän oli kuitenkin jo lukioikäinen silloin, mutta olihan se silti rankkaa. Lapsilla on kuitenkin äiti, joten äitipuolta minusta ei koskaan tullut, olen sen sijaan isän vaimo ja lapsille tärkeä aikuinen.  Tärkeitä hekin ovat minulle, mutta ei kuitenkaan yhtä läheisiä kuin esimerkiksi sisarukseni.  

Vierailija kirjoitti:

Taidat olla nyt niin pihalla, että et edes tiedä mitä kaikkea olet kysymässä. Aikalisä ehdottomasti, älä ainakaan kiirehdi suhteessa vakavampaan vaiheeseen. Tai jos on vasta orastava kiinnostus, niin ehkä kannattaa kuopata tilanne ja katsella vain niitä lapsettomia sinkkuja.

jep, pihalla olen, sen myönnän :D olenkin aina katsellut vain lapsettomia, joten tuo nopea ihastuminen ja tämä alkusuhteen huuma jossa vain ajattelee että "kyllä kaikki järjestyy" yllätti täysin. alkaa kuitenkin tuntua, että ei musta olisi tällaiseen kuvioon, olen liian pessimistinen omien huonojen lapsuudenkokemusten vuoksi. onneksi voimakkaankaan ihastumisen tunteen mukaan ei ole aina pakko toimia. -ap (samoin kuin viestissä 8)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eihän tällainen kuvio kaikille sovikaan, että puolisolla olisi lapsia. Itselleni tämä ei ole minkäänlainen ongelma. Aluksi herätti paljon ajatuksia, epävarmuutta ja mustasukkaisuuttakin. Kenelle tahansa voi tulla ero, et voi tehdä ihmisestä kovin syvällisiä päätelmiä sen vuoksi että hän on eronnut. Vaikka suhteessa olisi lapsiakin. Elämä ei ole mustavalkoista :)

Vaatii kypsyyttä, empatiakykyä ja halua ymmärtää, jos sellaisen ihmisen kanssa aloittaa suhteen, jolla jo lapsia on aiemmasta suhteesta. Kuten sanoin, kaikista ei tähän varmasti olekaan.

Ja tottakai etävanhemmasta tuntuu pahalta olla erossa lapsistaan. Minullekin tulee joskus puolisoni lapsia ikävä kun ovat pitkiä aikoja poissa.

tiedän toki, ettei elämä ole mustavalkoista :) olen pitänyt itseäni aika liberaalina, mutta näköjään tässä asiassa olenkin ihan kamalan konservatiivinen. että lasten etu on, ettei erota, joten on erottava vasta kun lapset ovat isoja ellei ole aivan pakko (jotain väkivaltaa tms. suhteessa). ja tiedän olevani ihan ristiriitainen, koska en missään nimessä paheksu ja uskon, että ihmiset voivat saada asiat oikein hyvin järjestettyä erosta huolimatta, mutta jotenkin pelot sitä kohtaan että niin ei olisikaan ovat vielä liian isot. voi olla, että multa puuttuu tässä asiassa kypsyyttä ja tiettyä kykyä joustaa ajatusmaailmassa. jotenkin huojentavaa myöntää tuo itselleen :D kiitos vastauksesta :)

Vaikutat fiksulta kun ajattelet tätä asiaa :) Sekin on fiksua, että pystyt myöntään että joku asia ei ole varmaan sinua varten. Minä ymmärrän hyvin niitä, jotka eivät halua tai pysty uusperhekuvioon, vaikka itse sellaisessa olenkin. Kannattaa tehdä niin, että itsellä on hyvä olla ja haluat valitsemiasi asioita aidosti.

Itse olen nainen ja vapaaehtoisesti lapseton. Lapsia ei siis tule koskaan.

En mä mitenkään riemusta revennyt, kun tajusin, että nykyisellä(kin) miehellä on lapsia. Mies on kuitenkin etäisä, joten ei niin "paha". Toki oli pakko tiedostaa, että lasten äiti saattaa vaikka kuolla ja lapset muuttaa meille. Tulin kuitenkin tulokseen, että kyllä ihminen sopeutuu.

Exän kanssa on tulehtuneet välit eli sekin on mennyt juuri niin kuin ei pitäisi. Me ollaan miehen kanssa kuitenkin päätetty, että me ollaan yhdessä ja me ollaan se "yksikkö". Tietenkin lapset on miehen, mutta mä olen kuitenkin sitoutunut lapsiin ja niinpä me myös keskustellaan yhdessä kaikki lapsia koskevat asiat ja päätökset yhdessä läpi. Ilman tätä tasa-arvoa homma ei toimisi. Tiedän monia vanhempia, jotka eivät ota sitä kumppania tasa-arvoiseksi siihen rinnalle ja se ei mulle toimisi. Meillä toimii tämä ja mä touhuan ja olen lasten kanssa myös keskenäni ja ongelmia ei ole ollut.

Jokainen lapsi on KERRAN kokeillut rajojaan ja ilmoittanu perinteisen "sä et oo mun äiti", mutta tähän oli varauduttu ja miehen kanssa sovittu, että se ei ota kantaa ellen sitten erikseen pyydä apua. Lapset tajusivat, että vaikka en ole vanhempi, olen kuitenkin heidän elämässään täysvaltainen aikuinen siinä kuin vaikka opettaja tai tarhantäti ja nekin testaukset oli siinä.

Ja mitäs muuta... Lapset tulee edelleen "iskälle", mutta meillä ne on kuitenkin meillä eivätkä välitä, kummalta kysyvät tai kumman puoleen kääntyvät. Lähinnä tekevät kuten lapset yleensäkin, pyytävät lupaa siltä, joka mihinkin helpommin luvan antaa :D

Ensimmäiset kuukaudet oli raskaita, koska lapset oli mulle vieraita ja miehelle tuttuja. Tarvitsin siis vaikka lenkin verran aina välillä omaa hengähdysaikaa, aivan kuten tarvitsen muutenkin vieraiden kanssa, jos koko ajan joudun olemaan samassa tilassa ja tekemisissä. Nykyään tuota(kaan) ongelmaa ei enää ole.

Voihan se ero tulla kenelle vain ja on väärin olla huonossa suhteessa pahoinvoivana vain lasten takia.

Tiedätkö miksi he ovat alunperin eronneet ja kuinka he tulevat nykyään toimeen? Oletko jutellut aiheesta tämän ihastuksesi kanssa tai tiedätkö miten hän suhtautuisi asiaan?

Onhan se ydinperhe varmasti kaikilla haaveena, mutta aina elämä ei mene niinkuin toivoisi. Itse ajattelen pienen lapsen äitinä että eron sattuessa olisi tavallaan kurjaa olla pois parisuhdemarkkinoilta siksi että olisi lapsia, taas toisaalta en haluaisi omaan tai varsinkaan lapseni elämään ihmistä joka kokee epämukavaksi lapseni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Taidat olla nyt niin pihalla, että et edes tiedä mitä kaikkea olet kysymässä. Aikalisä ehdottomasti, älä ainakaan kiirehdi suhteessa vakavampaan vaiheeseen. Tai jos on vasta orastava kiinnostus, niin ehkä kannattaa kuopata tilanne ja katsella vain niitä lapsettomia sinkkuja.

jep, pihalla olen, sen myönnän :D olenkin aina katsellut vain lapsettomia, joten tuo nopea ihastuminen ja tämä alkusuhteen huuma jossa vain ajattelee että "kyllä kaikki järjestyy" yllätti täysin. alkaa kuitenkin tuntua, että ei musta olisi tällaiseen kuvioon, olen liian pessimistinen omien huonojen lapsuudenkokemusten vuoksi. onneksi voimakkaankaan ihastumisen tunteen mukaan ei ole aina pakko toimia. -ap (samoin kuin viestissä 8)

Onko tämä ihastuminen kestänyt pitkään ja onko se ihan molemminpuolista? Lapset mutkistavat suhdetta, mutta eivät välttämättä ole este. Toki paljon riippuu myös lasten iästä. Pisteet siitä että mietit tätä asiaa, etkä vain säntää suhteeseen josta samantien lähdet kun ei pystykään!

Omat lapset ja perhe ovat minulle tärkeitä, joten ihan siltä pohjalta mitä siitä ajattelee. Eihän tuo unelmatilanne olisi, mutta ei täysin mahdotonkaan.

Vaikutat hyvältä puolisolta ja "äitipuolelta". Kauanko teillä on suhdetta takana ja kuinka pieniä lapset olivat kun tapasitte? Meillä on jo 11v yhteiseloa, joista 9v saman katon alla. Meillä asunut lapsi muutti jo 6v sitten omilleen ja nuoremmankin yökyläilyt ensin harvenivat ja sitten loppuivat kokonaan kun hänkin muutti omilleen jo 2v sitten. Käyvät silti säännöllisen epäsäännöllisesti kumpikin, nykyään avopuolisoineen.

T.10

Vierailija kirjoitti:

Itse olen nainen ja vapaaehtoisesti lapseton. Lapsia ei siis tule koskaan.

En mä mitenkään riemusta revennyt, kun tajusin, että nykyisellä(kin) miehellä on lapsia. Mies on kuitenkin etäisä, joten ei niin "paha". Toki oli pakko tiedostaa, että lasten äiti saattaa vaikka kuolla ja lapset muuttaa meille. Tulin kuitenkin tulokseen, että kyllä ihminen sopeutuu.

Exän kanssa on tulehtuneet välit eli sekin on mennyt juuri niin kuin ei pitäisi. Me ollaan miehen kanssa kuitenkin päätetty, että me ollaan yhdessä ja me ollaan se "yksikkö". Tietenkin lapset on miehen, mutta mä olen kuitenkin sitoutunut lapsiin ja niinpä me myös keskustellaan yhdessä kaikki lapsia koskevat asiat ja päätökset yhdessä läpi. Ilman tätä tasa-arvoa homma ei toimisi. Tiedän monia vanhempia, jotka eivät ota sitä kumppania tasa-arvoiseksi siihen rinnalle ja se ei mulle toimisi. Meillä toimii tämä ja mä touhuan ja olen lasten kanssa myös keskenäni ja ongelmia ei ole ollut.

Jokainen lapsi on KERRAN kokeillut rajojaan ja ilmoittanu perinteisen "sä et oo mun äiti", mutta tähän oli varauduttu ja miehen kanssa sovittu, että se ei ota kantaa ellen sitten erikseen pyydä apua. Lapset tajusivat, että vaikka en ole vanhempi, olen kuitenkin heidän elämässään täysvaltainen aikuinen siinä kuin vaikka opettaja tai tarhantäti ja nekin testaukset oli siinä.

Ja mitäs muuta... Lapset tulee edelleen "iskälle", mutta meillä ne on kuitenkin meillä eivätkä välitä, kummalta kysyvät tai kumman puoleen kääntyvät. Lähinnä tekevät kuten lapset yleensäkin, pyytävät lupaa siltä, joka mihinkin helpommin luvan antaa :D

Ensimmäiset kuukaudet oli raskaita, koska lapset oli mulle vieraita ja miehelle tuttuja. Tarvitsin siis vaikka lenkin verran aina välillä omaa hengähdysaikaa, aivan kuten tarvitsen muutenkin vieraiden kanssa, jos koko ajan joudun olemaan samassa tilassa ja tekemisissä. Nykyään tuota(kaan) ongelmaa ei enää ole.

Vierailija kirjoitti:

Voihan se ero tulla kenelle vain ja on väärin olla huonossa suhteessa pahoinvoivana vain lasten takia.

Tiedätkö miksi he ovat alunperin eronneet ja kuinka he tulevat nykyään toimeen? Oletko jutellut aiheesta tämän ihastuksesi kanssa tai tiedätkö miten hän suhtautuisi asiaan?

Onhan se ydinperhe varmasti kaikilla haaveena, mutta aina elämä ei mene niinkuin toivoisi. Itse ajattelen pienen lapsen äitinä että eron sattuessa olisi tavallaan kurjaa olla pois parisuhdemarkkinoilta siksi että olisi lapsia, taas toisaalta en haluaisi omaan tai varsinkaan lapseni elämään ihmistä joka kokee epämukavaksi lapseni.

Ei, ydinperhe ei ole kaikilla haaveena. Esimerkiksi meillä vapaaehtoisesti lapsettomilla ei ole ydinperhehaavetta.

Jos pitää valita, niin mieluummin sitten vain ne puolison lapset, jos vaihtoehtoa ei ole, ettei lapsia ollenkaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Taidat olla nyt niin pihalla, että et edes tiedä mitä kaikkea olet kysymässä. Aikalisä ehdottomasti, älä ainakaan kiirehdi suhteessa vakavampaan vaiheeseen. Tai jos on vasta orastava kiinnostus, niin ehkä kannattaa kuopata tilanne ja katsella vain niitä lapsettomia sinkkuja.

jep, pihalla olen, sen myönnän :D olenkin aina katsellut vain lapsettomia, joten tuo nopea ihastuminen ja tämä alkusuhteen huuma jossa vain ajattelee että "kyllä kaikki järjestyy" yllätti täysin. alkaa kuitenkin tuntua, että ei musta olisi tällaiseen kuvioon, olen liian pessimistinen omien huonojen lapsuudenkokemusten vuoksi. onneksi voimakkaankaan ihastumisen tunteen mukaan ei ole aina pakko toimia. -ap (samoin kuin viestissä 8)

Onko tämä ihastuminen kestänyt pitkään ja onko se ihan molemminpuolista? Lapset mutkistavat suhdetta, mutta eivät välttämättä ole este. Toki paljon riippuu myös lasten iästä. Pisteet siitä että mietit tätä asiaa, etkä vain säntää suhteeseen josta samantien lähdet kun ei pystykään!

no joitain viikkoja vasta, että hyvin tuore juttu. tunteet ovat vain syventyneet ihan kamalan nopeasti, siksi mietinkin näitä juttuja jo näin alkuvaiheessa, kun en halua turhaan pitkittää juttua kun tuo lapsikysymys on niin iso kuitenkin. ihan on molemminpuolista ja tainnut yllättää meidät molemmat. lapset eivät ole ihan pieniä enää. olen niin syvissä vesissä, että viimeksi on tuntunut tältä vain aiemman vuosia kestäneen vakavan parisuhteen tapailuvaiheessa. harmittaa tietysti tosi paljon kun itselleni näin vahvoja fiiliksiä tulee todella, todella harvoin, mutta ei musta taida olla tähän kuvioon. ei vaikka kuinka tahtoisin. -ap

Voisin seurustella. En lapsettoman miehenkään kanssa ryhtyisi suhteeseen, jossa asutaan yhdessä ja jaetaan raha-asiat. Jos lapset ovat jo isoja ja/tai hyvin vähän isällään, en näe estettä seurustelulle.