Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Olin valmiimpi äidiksi lähempänä 20 kuin 30 vuoden ikää - mitä ajatuksia muilla?
13.06.2016 |
Pahoittelen aloitukseni anekdoottimaisuutta, mutta haluan jakaa oman kokemukseni "sopivasta iästä" vanhemmaksi tulemisen kannalta. Palstalla kun ollaan todella usein sitä mieltä, että alle 30-vuotiaiden ei pitäisi tehdä lapsia ollenkaan, ja vasta valmistumisen/työnteon/oman asunnon/farmariauton/avioliiton/aikuistumisen jne. myötä on valmis tekemään lapsia.
Olen siis 33-vuotias kahden lapsen äiti. Sain esikoisen 21-vuotiaana ja kuopuksen 29-vuotiaana. Lapsilla on sama isä, mutta ikäeroa enemmän koska suoritin opinnot loppuun ja aloitin työelämän ennen kuopuksen syntymää. Nyt jälkikäteen katsottuna olen huomioinut pari asiaa lasten saamisesta - omalla kohdallani:
- Nuorempana oli helpompi laittaa lapsen tarpeet omien edelle, ja omistauduin äitiydelle ihan eri tavalla (en sitten tiedä, onko tässä vaan nähtävissä ero esikoisen ja toisen - n:nen lapsen saamisen välillä).
- Jaksoin vauvan kanssa paremmin, vaikka en kuopuksenkaan kanssa ollut ikäloppu.
- Ensimmäinen raskaus ja siitä toipuminen sujui helpommin.
- Kuopuksen aikaan meillä oli paremmat puitteet lapsen saamiselle (taloudellisesti ja asumisen kannalta), mutta saavutetuista eduista luopuminen oli paljon raskaampaa kuin nuorempana, jolloin olimme jo valmiiksi köyhiä opiskelijoita.
- Nuorempana viihdyin lapsen kanssa kotona pidempään ja jaksoin touhuta lapsen kanssa kaikenlaista.
- Kuopuksen kohdalla paluu työelämään alkoi houkutella nopeasti, ja muskarit, mammakerhot ym. eivät olisi voineet vähempää kiinnostaa.
- Muutenkin oma napa on kiinnostanut näin vanhempana enemmän kuin esikoisen syntymän jälkeen. Toki se jokaiselle vanhemmalle sallittakoon, mutta täytyy myöntää, että esikoisen kohdalla olen tehnyt enemmän valintoja hänen etuunsa ja hyvinvointiinsa perustuen.
Summa summarum: Esikoisen syntymän aikaan olin paljon, paljon joustavampi ja pystyin sopeutumaan vauvan tuloon paremmin. Toisen lapsen synnyttyä "säilytin oman itseni" enkä uppoutunut vauvalandiaan samalla tavalla, mutta toisaalta laitoin useammin lapsen edun sivuun ja jopa ahdistuin vauva- ja taaperoajan sitovuudesta.
Kaiken kaikkiaan äidiksi tuleminen oli minun tapauksessani helpompaa parikymppisenä, koska sopeuduin siihen paremmin. Nyt myöhemmin koen tulleeni itsekkäämmäksi, mikä tietenkin on myös ihan terveellistä - enkä missään nimessä halua väittää, että äidin tulisi laittaa oma elämänsä sivuun lapsen syntyessä, mutta tietty määrä epäitsekkyyttä ja kykyä laittaa lapsi edelle helpottaa vanhemmuutta suunnattomasti etenkin lapsen ollessa pieni ja vanhemmistaan täysin riippuvainen.
Millaisia kokemuksia muilla on?
Kommentit (45)
Minulla on sama tilanne, mutta toisinpäin. Opiskelin ensimmäisen lapsen kanssa ja nyt kun olen jo työelämässä jaksan keskittyä lapseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sama ap joka jatkuvasti (viimeksi eilen) postasi 40+ äitien haukkuma-aloituksen?:
http://www.vauva.fi/keskustelu/2587304/mita_jarkea_on_tehda_lapsi_40_ia…
Saitko sen terapia-ajan?
Miten se nyt kenenkin kohdalla menee. Omat lapseni tein n. 35-vuotiaana, kun viimein löysin miehen, jonka kanssa halusin lapsia. Ei käynyt edellisten poikkisten kanssa mielessäkään...
Minulla on sama sama juttu. Kolmikymppisenä olen jo tarpeeksi fiksu ja sinut itseni kanssa ymmärtääkseni, ettei lasten hankinnassa ole mitään järkeä. Parikymppisenä olisin vielä voinut olla tarpeeksi tyhmä ja naiivi ryhtyäkseni koko touhuun.
Vierailija kirjoitti:
Minulla on sama sama juttu. Kolmikymppisenä olen jo tarpeeksi fiksu ja sinut itseni kanssa ymmärtääkseni, ettei lasten hankinnassa ole mitään järkeä. Parikymppisenä olisin vielä voinut olla tarpeeksi tyhmä ja naiivi ryhtyäkseni koko touhuun.
Heh, voihan se olla noinkin. Jos biologinen kello on siinä vaiheessa jo niin väsähtänyt, että ajatuskin lapsista tuntuu järjettömältä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sama ap joka jatkuvasti (viimeksi eilen) postasi 40+ äitien haukkuma-aloituksen?:
http://www.vauva.fi/keskustelu/2587304/mita_jarkea_on_tehda_lapsi_40_ia…
Saitko sen terapia-ajan?
Joo, en ole. Minulle eivät muiden valinnat kuulu, olisin halunnut kuulla jos joku muu on kokenut samoin kuin minä. AP
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on sama sama juttu. Kolmikymppisenä olen jo tarpeeksi fiksu ja sinut itseni kanssa ymmärtääkseni, ettei lasten hankinnassa ole mitään järkeä. Parikymppisenä olisin vielä voinut olla tarpeeksi tyhmä ja naiivi ryhtyäkseni koko touhuun.
Heh, voihan se olla noinkin. Jos biologinen kello on siinä vaiheessa jo niin väsähtänyt, että ajatuskin lapsista tuntuu järjettömältä?
Ei ole olemassa mitään biologista kelloa. Se on amerikkalaisten konservatiivien kehittämä ajatusmalli, jolla koetettiin torjua seksuaalisen vapautumisen aikaansaamaa paniikkia naisten itsenäistymisestä.
Tuossa hyvä artikkeli aiheesta: https://www.theguardian.com/society/2016/may/10/foul-reign-of-the-biolo… -5
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on ihan päinvastaiset kokemukset, kuin ap:lla.
Sain esikoisen 25v ja olin aivan poikki valvomisista. Selkä oli kipeä monta kuukautta ja alapää tohjona.
Toinen ja kolmas syntyivät, kun olin 31v ja 33v. Toisen jälkeen oli selkä myös aivan tohjona kuukausia.
Tajusin kolmannen syntymän jälkeen, että vika oli epiduraalissa (kolmannesta en ehtinyt saamaan sitä, oli niin nopea synnytys). Valvomiset sujuivat hieman helpommin.
Neljännen sain, kun olin 41v ja epiduraalia en enää edes tahtonut, ei selkäsärkyä. Toipuminen oli muuten nopeaa, mutta mulle puhkesi kilpirauhasen tulehdus ja sen myötä vajaatoiminta. Valvoa jaksoin paremmin kuin kenenkään kohdalla ja nautin ehkä eniten äitiysloma-ajasta, koska tiesin sen olevan viimeinen. Olen myös ollut kärsivällisempi äiti ja varmasti parempi, kuin aiemmin.
Itselläni oli nuoret vanhemmat, jotka aivan liian varhain alkoivat leikkimään kotia. Erosivat kun olin 7v.
Ja koskaan eivät ole olleet kiinnostuneita lapsenlapsistaan. Isä jo kuolikin, kun oli 63v.
Vaikka en omaa lapsia ja olen vielä reilusti parinkympin puolella, niin huomaan kyllä jo nyt että en ole yhtä "joustava" kuin joskus nuorempana olin. Ei suinkaan sen takia että olen tahallani hankala vaan tiedostan omat tarpeeni paremmin. Lasten saaminenkin on sellainen kaiken nurinpäin kääntävä kokemus että se voi olla sitten vaikeaa kun on jo ehtinyt tottumaan ja olemaan tietynlainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vaikka en omaa lapsia ja olen vielä reilusti parinkympin puolella, niin huomaan kyllä jo nyt että en ole yhtä "joustava" kuin joskus nuorempana olin. Ei suinkaan sen takia että olen tahallani hankala vaan tiedostan omat tarpeeni paremmin. Lasten saaminenkin on sellainen kaiken nurinpäin kääntävä kokemus että se voi olla sitten vaikeaa kun on jo ehtinyt tottumaan ja olemaan tietynlainen.
Minun onkin ollut jo pitkään vaikea ymmärtää, miksi ensin rakennetaan kovalla vaivalla oma elämä halutunlaiseksi, ja sitten kolminkympin vaiheilla laitetaan kaikki "nurinpäin" hankkimalla lapsia. Eikö elämä täyttänytkään odotuksia, vai onko lapset pakko tehdä, koska muutkin tekevät.
Ne tapaukset, joissa lasta on haluttu "aina" ja se on koko ajan kuulunut omaan elämänsuunnitelmaan, ovat sitten asia erikseen. -5
Mietin tismalleen samaa tänään! Olemme siis mieheni kanssa tilanteessa, jossa lapsen hankkiminen voisi vähitellen olla ajankohtaista - olemme vielä "köyhiä", hyvin työllistävien ja kohtuullisen hyväpalkkaisten alojen opiskelijoita tosin. Molemmilla ovat opinnot loppusuoralla ja jo jonkinlaista kosketusta oman alan työelämään, ei kuitenkaan mitään täysin koulutusta vastaavaa vakipaikkaa.
Mielessä on siis pyörinyt, että yrittääkö raskautta jo tässä lähikuukausina (meillä on terveydellistä häikkää, joka saattaa vaikeuttaa raskaaksi tulemista tai olla vaikeuttamatta, aikailusta ei ole ainakaan hyötyä muttei toisaalta ehkä kauheasti haittaakaan) vai nauttiako jonkun aikaa double income no kids -tilanteesta matkustellen, harrastaen monipuolisesti ja toteuttaen mielihaluja. Mutta mitä jos se helppo ja rahallisesti yltäkylläinen elämä vie mukanaan ja lapsen haluaakin vasta sitten, kun se on jo biologisesti liian myöhäistä? Että olisiko lapsiperhe-elämään paljon helpompi sopeutua nyt, kun ei ole (vielä?) kokemusta reppureissuista Vietnamissa tai Michelin-ravintoloiden illallisista ihan perus viikonloppuhupina?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mutta mitä jos se helppo ja rahallisesti yltäkylläinen elämä vie mukanaan ja lapsen haluaakin vasta sitten, kun se on jo biologisesti liian myöhäistä?
"Vasta sitten"? Jos et halua lapsia, älä hanki niitä. Ei lapsia voi hankkia varastoon siltä varalta, että alkaa jossakin vaiheessa haluta niitä. Helppo ja yltäkylläinen elämä on ihan hyvä vaihtoehto sekin.
Vierailija kirjoitti:
Mutta mitä jos se helppo ja rahallisesti yltäkylläinen elämä vie mukanaan ja lapsen haluaakin vasta sitten, kun se on jo biologisesti liian myöhäistä?
"Vasta sitten"? Jos et halua lapsia, älä hanki niitä. Ei lapsia voi hankkia varastoon siltä varalta, että alkaa jossakin vaiheessa haluta niitä. Helppo ja yltäkylläinen elämä on ihan hyvä vaihtoehto sekin.
Haluan lapsia kovasti. Mietin sitä, että jos siirrän lasten hankintaa liian pitkään ns. "materialistisuuttani" (matkustellakseni, syödäkseni hienoa ruokaa, käydäkseni hienoissa paikoissa), mitä jos lapsia ei sitten enää saakaan? Olen 99 % varma siitä, että katuisin, jos lapset jäisivät tekemättä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mutta mitä jos se helppo ja rahallisesti yltäkylläinen elämä vie mukanaan ja lapsen haluaakin vasta sitten, kun se on jo biologisesti liian myöhäistä?
"Vasta sitten"? Jos et halua lapsia, älä hanki niitä. Ei lapsia voi hankkia varastoon siltä varalta, että alkaa jossakin vaiheessa haluta niitä. Helppo ja yltäkylläinen elämä on ihan hyvä vaihtoehto sekin.
Haluan lapsia kovasti. Mietin sitä, että jos siirrän lasten hankintaa liian pitkään ns. "materialistisuuttani" (matkustellakseni, syödäkseni hienoa ruokaa, käydäkseni hienoissa paikoissa), mitä jos lapsia ei sitten enää saakaan? Olen 99 % varma siitä, että katuisin, jos lapset jäisivät tekemättä.
Itse sain lapset nuorena opiskelujen ohessa, mutta en oikein ymmärrä ajatusmaailmaasi. Siis alkaisitko vasta valmistumisen jälkeen matkustella tai käydä hienoissa ravintoloissa? Etkö ole tehnyt noita oman lapsuudenperheesi ja sukusi kanssa tai esim. opiskeluaikana? Nuo ovat mielestäni ihan normaaleja asioita, olemme oman lapseni kanssa käyneet useammissa hyvissä ravintoloissa ja matkustelleet. Ei se normituloisen elämä lapsettomana tai lapsellisena kovin erilaista ole tuon suhteen, jos siitä ei sellaista tee.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mutta mitä jos se helppo ja rahallisesti yltäkylläinen elämä vie mukanaan ja lapsen haluaakin vasta sitten, kun se on jo biologisesti liian myöhäistä?
"Vasta sitten"? Jos et halua lapsia, älä hanki niitä. Ei lapsia voi hankkia varastoon siltä varalta, että alkaa jossakin vaiheessa haluta niitä. Helppo ja yltäkylläinen elämä on ihan hyvä vaihtoehto sekin.
Haluan lapsia kovasti. Mietin sitä, että jos siirrän lasten hankintaa liian pitkään ns. "materialistisuuttani" (matkustellakseni, syödäkseni hienoa ruokaa, käydäkseni hienoissa paikoissa), mitä jos lapsia ei sitten enää saakaan? Olen 99 % varma siitä, että katuisin, jos lapset jäisivät tekemättä.
Itse sain lapset nuorena opiskelujen ohessa, mutta en oikein ymmärrä ajatusmaailmaasi. Siis alkaisitko vasta valmistumisen jälkeen matkustella tai käydä hienoissa ravintoloissa? Etkö ole tehnyt noita oman lapsuudenperheesi ja sukusi kanssa tai esim. opiskeluaikana? Nuo ovat mielestäni ihan normaaleja asioita, olemme oman lapseni kanssa käyneet useammissa hyvissä ravintoloissa ja matkustelleet. Ei se normituloisen elämä lapsettomana tai lapsellisena kovin erilaista ole tuon suhteen, jos siitä ei sellaista tee.
Ehkä olen jollain tapaa etuoikeutettu, mutta mielestäni hyvä ruoka ja elämykset kuuluvat ihmisen kaikkiin elämänvaiheisiin. Se pikkulapsiaika on vain 1-3vuotta eikä sen kautta voi peilata koko sitä aikaa, kun lapset ovat alaikäisiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mutta mitä jos se helppo ja rahallisesti yltäkylläinen elämä vie mukanaan ja lapsen haluaakin vasta sitten, kun se on jo biologisesti liian myöhäistä?
"Vasta sitten"? Jos et halua lapsia, älä hanki niitä. Ei lapsia voi hankkia varastoon siltä varalta, että alkaa jossakin vaiheessa haluta niitä. Helppo ja yltäkylläinen elämä on ihan hyvä vaihtoehto sekin.
Haluan lapsia kovasti. Mietin sitä, että jos siirrän lasten hankintaa liian pitkään ns. "materialistisuuttani" (matkustellakseni, syödäkseni hienoa ruokaa, käydäkseni hienoissa paikoissa), mitä jos lapsia ei sitten enää saakaan? Olen 99 % varma siitä, että katuisin, jos lapset jäisivät tekemättä.
No jos sinusta matkusteleminen, ravintoloissa syöminen ja "hienoissa paikoissa" (?) käyminen on sinusta parempi parempaa elämää kuin lapsiperhe-elämä kaikkine hankaluuksineen ja suruineen, et sinä niitä lapsia sitten oikeasti halunnutkaan.
Ja tämä ei ole mikään moite. Minä itse olen ihminen, joka arvostaa juuri noita mainitsemiasi asioita paljon enemmän kuin vanhemmuutta. Siksi minulla ei ole lapsia. Mitä siitäkin olisi tullut, jos olisin halunnut nauttia elämästä, mutta tein kuitenkin lapsia ja heitin entisen elämäni roskikseen? Tuotahan sitä vasta katuisikin.
En ymmärrä, miksi pitää väkisin uskotella itselleen, että haluaa lapsia, jos DINK-elämä on oikeasti mukavampaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mutta mitä jos se helppo ja rahallisesti yltäkylläinen elämä vie mukanaan ja lapsen haluaakin vasta sitten, kun se on jo biologisesti liian myöhäistä?
"Vasta sitten"? Jos et halua lapsia, älä hanki niitä. Ei lapsia voi hankkia varastoon siltä varalta, että alkaa jossakin vaiheessa haluta niitä. Helppo ja yltäkylläinen elämä on ihan hyvä vaihtoehto sekin.
Haluan lapsia kovasti. Mietin sitä, että jos siirrän lasten hankintaa liian pitkään ns. "materialistisuuttani" (matkustellakseni, syödäkseni hienoa ruokaa, käydäkseni hienoissa paikoissa), mitä jos lapsia ei sitten enää saakaan? Olen 99 % varma siitä, että katuisin, jos lapset jäisivät tekemättä.
Itse sain lapset nuorena opiskelujen ohessa, mutta en oikein ymmärrä ajatusmaailmaasi. Siis alkaisitko vasta valmistumisen jälkeen matkustella tai käydä hienoissa ravintoloissa? Etkö ole tehnyt noita oman lapsuudenperheesi ja sukusi kanssa tai esim. opiskeluaikana? Nuo ovat mielestäni ihan normaaleja asioita, olemme oman lapseni kanssa käyneet useammissa hyvissä ravintoloissa ja matkustelleet. Ei se normituloisen elämä lapsettomana tai lapsellisena kovin erilaista ole tuon suhteen, jos siitä ei sellaista tee.
Ehkä olen jollain tapaa etuoikeutettu, mutta mielestäni hyvä ruoka ja elämykset kuuluvat ihmisen kaikkiin elämänvaiheisiin. Se pikkulapsiaika on vain 1-3vuotta eikä sen kautta voi peilata koko sitä aikaa, kun lapset ovat alaikäisiä.
Esikoislapsen kustannukset ovat keskimäärin yli 130 000 euroa plus ansionmenetykset. Vanhemmuus vie koko lapsen elinajan tietyn määrän energiaa päivästä ja aikaa viikosta. Kaikki nuo ovat resursseja, joita ei voi käyttää johonkin muuhun. Myös elämäntapa uuttuu sellaiseksi, että vapautta, itsenäisyyttä ja yksityisyyttä on selvästi vähemmän kuin lapsettomalla pariskunnalla. Parisuhde todennäköisesti huonontuu.
Ei kukaan sano, etteivätkö vanhemmat voisi syödä hyvin tai käydä välillä ulkona. Mutta toivottavasti kukaan ei myöskään sano, että nuo asiat onnistuvat vanhemmalta siinä missä lapsettomaltakin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mutta mitä jos se helppo ja rahallisesti yltäkylläinen elämä vie mukanaan ja lapsen haluaakin vasta sitten, kun se on jo biologisesti liian myöhäistä?
"Vasta sitten"? Jos et halua lapsia, älä hanki niitä. Ei lapsia voi hankkia varastoon siltä varalta, että alkaa jossakin vaiheessa haluta niitä. Helppo ja yltäkylläinen elämä on ihan hyvä vaihtoehto sekin.
Haluan lapsia kovasti. Mietin sitä, että jos siirrän lasten hankintaa liian pitkään ns. "materialistisuuttani" (matkustellakseni, syödäkseni hienoa ruokaa, käydäkseni hienoissa paikoissa), mitä jos lapsia ei sitten enää saakaan? Olen 99 % varma siitä, että katuisin, jos lapset jäisivät tekemättä.
Itse sain lapset nuorena opiskelujen ohessa, mutta en oikein ymmärrä ajatusmaailmaasi. Siis alkaisitko vasta valmistumisen jälkeen matkustella tai käydä hienoissa ravintoloissa? Etkö ole tehnyt noita oman lapsuudenperheesi ja sukusi kanssa tai esim. opiskeluaikana? Nuo ovat mielestäni ihan normaaleja asioita, olemme oman lapseni kanssa käyneet useammissa hyvissä ravintoloissa ja matkustelleet. Ei se normituloisen elämä lapsettomana tai lapsellisena kovin erilaista ole tuon suhteen, jos siitä ei sellaista tee.
Ehkä olen jollain tapaa etuoikeutettu, mutta mielestäni hyvä ruoka ja elämykset kuuluvat ihmisen kaikkiin elämänvaiheisiin. Se pikkulapsiaika on vain 1-3vuotta eikä sen kautta voi peilata koko sitä aikaa, kun lapset ovat alaikäisiä.
Esikoislapsen kustannukset ovat keskimäärin yli 130 000 euroa plus ansionmenetykset. Vanhemmuus vie koko lapsen elinajan tietyn määrän energiaa päivästä ja aikaa viikosta. Kaikki nuo ovat resursseja, joita ei voi käyttää johonkin muuhun. Myös elämäntapa uuttuu sellaiseksi, että vapautta, itsenäisyyttä ja yksityisyyttä on selvästi vähemmän kuin lapsettomalla pariskunnalla. Parisuhde todennäköisesti huonontuu.
Ei kukaan sano, etteivätkö vanhemmat voisi syödä hyvin tai käydä välillä ulkona. Mutta toivottavasti kukaan ei myöskään sano, että nuo asiat onnistuvat vanhemmalta siinä missä lapsettomaltakin.
Tämä ketju uhkaa taas mennä lapsettomien ja lapsia hankkineiden taistelukentäksi, mutta lyön vetoa, että tämän kommentin kirjoittajalla itsellään ei ole lapsia.
Tuo on ihan totta, että vanhempaan ikään mennessä omat tavat ja rutiinit ovat aika vakiintuneet. Nuorempi ihminen on joustavampi muutoksille. Tätä ajattelin juuri viimeksi kun katselin kaveria, jolla on nelikymppisenä saatu ainokainen. Tämä kaveri valittaa koko ajan, kun lapsella on niin hirvittävä uhma ja kaikki on hankalaa. Todellisuudessa lapsi on täysin normaali 3-vuotias, mitä nyt joskus ilmaisee omankin mielipiteensä. Samoin lasta ylisuojellaan kaikelta, normaali elämä on mahdotonta kun esimerkiksi automatkat lapsen kanssa ovat niiiin hankalia.
Alue: Aihe vapaa
Nosto