Olkio äitisi tai joku sukuaisistasi "sotalapsi"?

Äitini? Olen palstalla vanhemmasta päästä ja äitini on tiukasti sodanjälkeistä laatua.

Pari sukulaista oli, molemmat tulivat sodan jälkeen takaisin. Toinen unohti ensin suomen ja palattuaan ruotsin kielen. Toisen nuorempi sisarus muutti 60-luvulla Ruotsiin, tämä vanhempi sisarus ei ole koskaan suostunut käymään siellä kylässä. Ilmeisesti jotain traumoja, mutta ei ole kertonut niistä kenellekään.

Ei mutta mun mummo iskän puolelta on siirtokarjalainen.:)

Äidin veli, mummon mukaan itse välttämättä halusi lähteä, oli noin 10v, tuli takaisin vuoden päästä ja jonkinlaista katkeruutta on ollut havaittavissa mummon kuoleman jälkeen kun on asiasta hyvin vähän puhunut.

Ei, mutta sen verran asian vierestä, että molemmat vanhempani olivat evakossa Ruotsin Lapissa. Isä ei koskaan muistellut niitä, ehkä hän ei vain muistanut, mutta äiti sitä enemmän. Kovin hän oli ihmetellyt siellä monta asiaa, mutta hänestä tuli loppuiäkseen jonkinasteinen Ruotsi-fani. Kyllähän se aina kotiolot voitti, aineellisesti ja muutenkin. Köyhän elämä oli kovaa 40-luvun Suomen syrjäseudulla ja lasten kohtelu suunnilleen kuin jostain Dickensin romaanista.

Siskon mies. Tuli takaisin. Piti tiivistä yhteyttä ruotsalaisiin vanhempiinsa heidän kuolemaansa asti. 

Äitini oli sotalapsena jossain Ruovedellä. Siitä jäi joku vamma koska hän halusi mökkeillä sielläpäin kuolemaansa saakka.

Äitini serkku lähti 8v:nä sotalapseksi Ruotsiin. Hänelle jäi asiasta hyviä muistoja mutta palasi kyllä kotiin sodan jälkeen. Oppi ruotsinkielen.

Ystäväni äiti ja hänellä on hyvät muistot Ruotsin ajalta.

Tarina ei kuitenkaan ole hyvä, sillä lapsen äiti teki äärettömän vaikean ratkaisun, sillä lapsi sairasti, oliko nyt tuberkuloosia ja lääkärit eivät antaneet paljon toivoa eikä lääkkeet tepsineen, mutta äiti laittoi tytön jäniksenä junaan nimilapulla ja toivoi lapsensa hoitoon ja omat yhteystietonsa.

Ihmeen kaupalla lapsi pääsi perille ja hoitoon ja vietti muutaman vuoden häntä hoitaneen lääkärin perheessä. Sodan päätyä hän palasi Suomeen ja vielä terveenä.

Nykyinen pakolaiskeskustelu ihmetyttää, kun inhimillisyyttä ei juuri ole, vaikka Suomi sai paljon apua muilta mailta, eikä pelkästään Ruotsista, vaan Norjasta, Tanskasta, Amerikasta jne. vaikka siihen maailman aikaan elintaso oli kaikkialla alhainen, mutta se ei vähentänyt auttaa muita.

Mun isän äiti lähetettiin Ruotsiin. Kerkesi unohtaa suomen kielen mutta palasi kuitenkin takaisin.

Pitää vieläkin yhteyttä "siskojen ja veljien" kanssa, lähettelevät kirjeitä useamman kerran vuodessa.

Oli isäpuoli. Olisivat pitäneet pojan omanaan, mutta Suomen äiti tahtoi takaisin. Täällä ei oikein osannut kieltä heti. Oli outoa, kun mitään ei ollut. Ruotsissa oli saanut kaakaota ja appelsiinejä.

Kävi myöhemmin vuonna 55 kesähimmissa Ruotsin perheen metsää istuttamassa. Sitten vielä myöhemmin vierailulla. Ehti nähdä vielä Ruotsin isänkin. Sisaruksia useamman kerran. Nyt on kuollut. Minä hoidan edelleen säännöllisesti yhteyksiä sinne. Sisko on jo hyvin sairas siellä.

Isän vanhemmat sisarukset olivat sotalapsina Ruotsissa. Ruotsin kuninkaan olivat tavanneet, muuta en tiedä. Takasin tulivat ja ihan tavallisen elämän elivät.

Isoäitini oli kahdesti sotalapsena.

Hän oli 2-vuotias ja häntä kohdeltiin kuin pikkuorjaa ruotsalaisperheessä. Joku puuttui tähän kaltoinkohteluun ja isoäitini lähetettiin lastenkotiin Suomeen -hänen molemmat vanhempansa kun olivat rintamalla.

Pian löytyi uusi perhe ja isoäitini ylitti jälleen meren. Tällä kertaa perhe oli hyvä ja isoäitini asui heidän luonaan vuosia. Perhe olisi halunnut adoptoida hänet virallisesti, mutta isoisovanhemmat kieltäytyivät ja hakivat isoäitini takaisin Suomeen.

Isoäidilläni oli läheiset, rakastavat välit vanhempiinsa. Sotalapsivuodet ei vahingoittanut heidän välejä. MUTTA traumoilta ei ole säästytty. Isoäidilläni on ollut vaikeuksia solmia kiintymyssuhdetta omaan lapseensa, eli äitiini. Vasta nyt, vuosikymmenten jälkeen, välit ovat hyvät ja äitini kokee saavansa myös rakkautta äidiltään. Aiemmin isoäitini oli etäinen ja äitini vietti suurimman osan lapsuuttaan isovanhempiensa, eli isoäitini vanhempien luona ja muutti pysyvästi pois kotoaan teini-ikäisenä. Oma koti oli tunnekylmä.

Sotalapsi-teema on myös niin kipeä isoäidilleni, että kun esimerkiksi Klaus Härön "Äideistä parhain" tuli levitykseen, isoäitini ei pystynyt katsomaan elokuvaa ja kun hän vuosien jälkeen lopulta uskaltautui, hän piti koko elokuvan ajan isoisääni kädestä kiinni ja itki.

Äidinäiti oli Ruotsissa. Ei koskaan oikein puhunut kokemuksistaan, joten voisin kuvitella, että oli traumaattista. Äidiltä kuulin, että eivät meinanneet palauttaa häntä takaisin Suomeen, mutta oli sitten jotenkin saatu kuitenkin kotiin takaisin.

Vierailija kirjoitti:

Ystäväni äiti ja hänellä on hyvät muistot Ruotsin ajalta.

Tarina ei kuitenkaan ole hyvä, sillä lapsen äiti teki äärettömän vaikean ratkaisun, sillä lapsi sairasti, oliko nyt tuberkuloosia ja lääkärit eivät antaneet paljon toivoa eikä lääkkeet tepsineen, mutta äiti laittoi tytön jäniksenä junaan nimilapulla ja toivoi lapsensa hoitoon ja omat yhteystietonsa.

Ihmeen kaupalla lapsi pääsi perille ja hoitoon ja vietti muutaman vuoden häntä hoitaneen lääkärin perheessä. Sodan päätyä hän palasi Suomeen ja vielä terveenä.

Nykyinen pakolaiskeskustelu ihmetyttää, kun inhimillisyyttä ei juuri ole, vaikka Suomi sai paljon apua muilta mailta, eikä pelkästään Ruotsista, vaan Norjasta, Tanskasta, Amerikasta jne. vaikka siihen maailman aikaan elintaso oli kaikkialla alhainen, mutta se ei vähentänyt auttaa muita.

Tämä on sanottu noin miljoona kertaa, mutta sanotaan vielä kerran. On täysin eri asia lähettää lapsia turvaan naapurimaahan sodan jaloista kuin tämä nykyinen meno. Turvapaikan hakijat nykyään ovat pääosaltaan aikuisia miehiä, jotka ovat jättäneet perheensä sinne lähtömaahan. Tosin turvaa täältä ei haeta, vaan ilmaista elämää. On surkeaa ja loukkaavaa edes verrata.

Isoäitini oli muutaman vuoden ikäisenä isosiskonsa kanssa sotalapsena Ruotsissa. Isänsä oli sotimassa ja äitinsä teki rankkaa työtä sairaanhoitajana, joten ei ollut aikaa hoitaa kaikkia lapsia. Osa sisaruksista jäi siis Suomeen. On kertonut paljon noista ajoista. Sai asua ihanassa perheessä, oppi ruotsia (jota taitaa hyvin vielä tänäkin päivänä vaikka on ihan supisuomalainen) ja sodan jälkeen sai  palata takaisin perheensä luo Suomeen. Ruotsalainen evakkoäiti kirjoitteli säännöllisesti kuulumisia mummolleni kuolemaansa asti. Toki sota ja evakkoaika ovat jättäneet jälkensä mummooni, mutta asiat menivät hänen kohdallaan varmaan niin hyvin, kuin siinä tilanteessa voi mennä. Ainakin sen mukaan mitä hän on kertonut.

Isani tavallaan on. Mutta vain tavallaan, koska ei joutunut yleiseen jakeluun, vaan sukulaiset ottivat hoiviinsa. Unohti sinä aikana Suomen kielen, ummikkona palasi takaisin. Sukulaiset (isäni täti, jolla ei omia lapsia) olisivat halunneet pitää hänet, mutta mummi ei antanut.

Isäni on aina ollut jotenkin juureton, vaikka siihen liittyy varmasti muutkin lapsuuden kokemukset, kuin Ruotsissa vietetyt vuodet.

Miehen äiti ja osa sedistä oli. Tulivat takaisin, mutta nuorimpana lähteneet olivat unohtaneet suomen kielen. Oli se kaikille heistä ollut melkoisen traumaattinen kokemus, esim. viimeisenä kuollut setä vielä seitsemänkymppisenä alkoi itkeä, kun muisteli sotalapsuusaikaansa. 

30-luvulla syntyneitä sukulaisia oli sotalapsina Ruotsissa. Menivät takaisin heti 50-luvulla, kun aikuistuivat. Ei Suomessa ollut enää mitään heille.