Lue keskustelun säännöt.
Ei minusta vaan olisi sijaisvanhemmaksi!
14.06.2007 |
Ensin otat hoiviisi jonkun toisen pilaaman lapsen. Yrität korjata vaurioita ja tukea lapsen kasvua ja kehitystä, samalla kiintyen lapseen. Ja sitten jossain vaiheessa joudut luopumaan lapsesta joka taas palautuu ties millaisiin oloihin. Työ menee hukkaan ja suru tulee puseroon.
Kommentit (2)
ei varmaan tosissaan kuitenkaan, mutta suurperheen hoito ilman minkäänlaisia apuvoimia koskaan on todella rankkaa, kun ei saa koskaan levätä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se oli niin tautisen ihana, että ihan fyysisesti sattui kun katsoi, alle vuoden ikäinen. Mukana oli hoitaja, joka ehdotti kautta rantain, että minä ja miehenihän voitais hakea sijaisvanhemmuutta tälle lapselle ja sisarukselle.
Molemmat heroiinivauvoja, ts. ensimmäiset elinkuukautensa viettäneet vieroituksessa.
Kyselin, onko madollisuutta adoptioon (eipä juuri, kuulemma) ja miten lapsen kontakti biologisiin vanhempiin (tuetaan kuulemma parhaimman mukaan, meidän pitäis osallistua tuohon tukemiseen..)
Sitten kun lukee ja kuulee tarinoita tuosta järjettömästä pallottelusta kahden kodin välillä, miten nisti-vanhemmat pilaa hetkessä sen, mitä oot itse rakentanu pitkään, ikinä ei varmuutta mistään, lapsi voidaan ottaa pois (vaikka harvoinhan näin lopulta käy, mutta silti)..
Että eiköhän ainoa tapa olis lähteä leikkiin jotenkin puolella sydämellä, ei sitä mutten kestäis. Ja se ei taas ole mun tapa.