Apua! Miten olematonta itseluottamusta paremmaksi?

Ette saanu hoidettua heikon itstunnon aiheuttajaa.

Ei varmaan saatu, ei. Minusta tuntuu joskus, että heikon itsetunnon aiheuttaja on niin kokonaisvaltainen asia, ettei sitä edes saada hoidettua. Ensimmäiset 6 vuottani ja myös vuodet sen jälkeen niin kauan kun asuin kotona menivät sellaisessa emotionaalisessa tyhjiössä, että siitä varmaan kaikki johtuu. -ap

Lapsuuden kokemuksia ei saada pyyhittyä pois millään terapialla.

Mulla on vähän samantapainen tausta, paitsi että koulukiusaamista 12 vuotta.

Mun itsetunto on kasvanut ja jännittäminen vähentynyt kahdella tavalla:

- kuten sinäkin, olen vain mennyt epämukavuuusalueelle ja tilanteisiin, vaikka mieli on tehnyt käpertyä nurkkaan piiloon. Ajan myötä kaikki ne uudet ja vaikeat ja ennustamattomat tilanteet muuttuvat rutiiniksi. Vuodenkin kun esiinnyt pari kertaa viikossa, olet käytännössä selvinnyt kaikista ongelmista ja mokista, mitä vastaan voi tulla. Tiedät selviäväsi jatkossakin ja entinen epämukavuusalue on muuttunut mukavuusalueeeksi. Sama muiden sosiaalisten tilanteiden ja haasteiden kanssa. Toki uusia haasteita tulee, mutta niiden kanssa aikanaan sama juttu. Muista kuitenkin, että kaikkea ei tarvi tehdä keralla. Eikä voi.

- ja tästä seuraakin se toinen juttu, joka minua on auttanut. Minä keskityn siihen, missä olen hyvä ja mitä haluan kehittää. En kaikkeen mahdolliseen kerralla, enkä ota kuin yhden tai kaksi haastetta kerralla. Tasapainotan niitä mukavilla asioilla, joissa tiedän olevani hyvä.

-kolmas juttu on, että kannattaa välttää ihmisiä, jotka syövät toisten itsetuntoa ja mollaavat muita tai jotka nipottavat siitä, miten asiat "kuuluu tehdä" tai miten olla cool. Aina se ei ole mahdollista, mutta sun kannattaa tiedostaa, että ne ihmiset ovat sellaisia vain siksi, että oman puutteellisen itsetuntonsa ja ehkä myös asiantuntemuksensa ja sosiaalisten taitojensa vuoksi heillä ei ole varaa olla rennompia ja hauskempia ja avoimempia - kuten sulla toiivottavasti on.

Kiitos hirveästi!!

Lisäkysymys sinulle: miten välttää se, että kun niitä mokia tulee, ne eivät vie itseluottamusta vielä alemmaksi ja jännittämistä ja epätoivoa vielä suuremmaksi?

Tämä on ongelmani juuri nyt. Tuntuu, että jokainen moka vahvistaa käsitystäni siitä, etten osaa "mitään". Jatkan sinnikäästi, mutta koko ajan vain epävarmempana, koska olen jo saanut taas uutta todistusaineistoa, että pieleen menee... ! -ap

Olen kirjoittanut saman neuvon tänne jo useasti, mutta voin kertoa uudestaankin. :)

Opettele rakastamaan ja arvostamaan itseäsi. Minä pidin itseäni nuorempana rumana ja lihavana, vaikka en ollut kumpaakaan ja minua auttoi se, että katsoin itseäni peilistä ja sanoin "minä rakastan sinua". Yritin todella tuntea sen rakkauden tunteen, vaikka se oli vaikeaa. Alussa rupesin aina itkemään, koska se tuntui omituiselta rakastaa itseään. Yritin toistaa sen joka kerta kun kävin vessassa. Muista katsoa itseäsi silmiin ja tuntea se rakkaus itseäsi kohtaan. Tämä ei ole mikään nopea muutos, mutta mielestäni se on auttanut.

Koska oma ongelmani oli ulkonäöllinen, aloin myös kertomaan itselleni, että olen kaunis. Etsin itseästäni niitä kauniita piirteitä ja kehuin niitä. Tiedostan, että minulla on niitä vähemmän viehättäviä piirteitä, mutta en seiso peilin edessä etsimässä niitä.

Sinun ongelmasi vaikuttaa olevan epävarmuus osaamisestasi enemmän kuin ulkonäöstäsi. Kehotan sinua kokeilemaan tuota rakastamista, mutta sen lisäksi kannattaa sanoa peilikuvallesi, että sinä osaat. En osaa tässä vaiheessa sanoa täsmälleen mitä sinun kannattaa sanoa, mutta mieti mikä tekee sinusta epävarman ja hyökkkää niiden asioiden kimppuun. Sano vaikka "sinä pärjäät töissäsi hyvin".

Käytän yleensä sinä-muotoa silloin kun katson itseäni peilistä, mutta silloin kun olen peilittömässä tilanteessa ajattelen minä-muodossa. Oman kokemukseni mukaan se peiliharjoitus toimii vielä paremmin kuin se, että vain ajattelet, että minä olen hyvä ja tehokas ihminen. Mutta molemmilla on etunsa.

Et voi pyyhkiä pois lapsuuden traumojasi, mutta sinä voit antaa itsellesi rakkautta. Sinä teet parhaasi päästäksesi yli vaikeuksistasi ja sen pitäisi olla jo merkki siitä, että rakastat ja arvostat itseäsi. Tämä muutos ei ole nopea ja sinun pitää jatkaa sinnikkäästi näitä harjoituksia, mutta muutos on mahdollinen.

Onnea uuden työpaikan johdosta! Olet saanut sen, koska sinulla on selkeästi sitä osaamista, jota työnantajat ovat etsineet. Kaikki tekevät joitain virheitä aloittaessaan, joten sinulla ei ole mitään hätää. Sinä osaat.

Olen pitänyt itseäni vähätteleviä ystäviä matkassani jostain kumman syystä. Mutta alan nyt tajuta, ettei minun tarvitse eikä pidä.

Tuntuu vain siltä, että jokainen uusi tuttavuuskin alkaa miltei välittömästi päsmäröimään, neuvomaan pyytämättä todella henk.koht. asioissa. Se on niin hämmentävää. Eräs suht uusi tuttavuuteni sai tietää allegiastani. Nyt hän pommittaa minua suorastaan lisäkysymyksillä ja ohjeilla, että "kai sä nyt sitä ja tätä". En mitenkään aloittanut aihetta hänen kanssaan. Tuo oli vain esimerkki siitä, millaisiin tilanteisiin joudun heti.

Jos sairastan flunssan, on sekin syynä kaikkinainen laiminlyöntini ja väärin tekemiseni - sairastan noin kerran 5-6 vuodessa flunssan eli ei ole nyt mistään jatkuvasta sairastelukierteestä kyse. -ap

Eli minulla on kaksi ongelmaa nyt päällimmäisenä.

Yksi on oma epävarmuuteni ja se, etten luota itseeni ja kykyihini ja olen saanut siitä kyllä aika usien varmistustakin, koska olen tehnyt virheitä ja mokia työssäni.

Toinen on, etteivät monet ihmiset kunnioita reviiriäni yhtään. Koska olen avoin ja sydämellinen, monet kokevat, että voivat kävellä ylitseni. Pitäisikö minun muuttua toisenlaiseksi kuin olen? Tätä ylitse kävelemistä on tapahtunut koko elämäni ajan. Minua neuvotaan pyytämättä, tivataan asioita, ei kohdella hienotunteisesti. Ehkä olen tähän itse syypää, koska en osaa pitää rajojani, mutta toisaalta pidän itsestäni ja avoimuudestani ja sydämellisyydestäni. Monet vain näyttävät pitävän sitä heikkoutena. -ap

No mieti: mitä mokistasi seuraa? Mikä on sen merkitys a)sinun tarkoituksesi saavuttamiselle ja b) isommalle kokonaisuudelle, joka on kyseessä?

Mä olen kerran pitän esitelmän kansanväliselle yleisölle housunvetoketu auki. Kaikki ei ehkä huomanneet, koska mulla on pitkäliepeinen paita, mutta osa varamsti huomasi. Se saattoi huvittaa joitakuita ja hämmentää toisia. Esitelmän pointti meni kuitenkin perille, koska jälkeenpäin mua pyydettiin kirjoittamaan asiasta artikkeli.

Joskus olen puhunut höpöjäkin. Sitä joku naureskeli jonkun aikaa, mutta unohti parin viikon sisään, kun puhuin taas järkeviä.

Kerran sähelsin jotain, mitä en edes muista enää. Herraisojohtaja huusi mulle kymmenkunta minuuttia keskellä käytävää kaikkien kuullen. Kyllä v*tutti ja nolotti. Seuraavalla viikolla asia oli unohtunut. Joku kommentoi, että huuto taisi olla vähän suhteeton verrattuna tekemääni mokaan. Korjasin asian ja nykyään samainen johtaja pitää minua harvinaisen suussa arvossa,

Kaveri lisäsi väärää ainetta pellinpinnoitteeseen ja heitti 5 minuutissa 500 000€ kankkulan kaivoon. Iso kasa rahaa ja harmittihan sitä sen verran, että soitti töistä mulle, mutta ei se sen firman päivän liikevaihdossa kuitenkaan ihan hirveän iso summa ollut.

Point on, että on kovin vaikea mokata niin, että siitä oikeasti seuraisi pitkäaikainen maailmanloppu. Ja kaikki muut mokat menevät ohi.

Sinun kannattaa ajatella, että ihmiset eivät välttämättä tunge reviirillesi vihamielisesti. Toiset tietysti saattavat ajatella, että tuossapa on mukava ihminen, jonka ylitse on helppo kävellä, mutta kaikki eivät ole sellaisia.

Puhun kokemuksesta, koska minä olen ehkä hieman sellainen ihminen, joka jakelee neuvoja, vaikka niitä ei ole kysytty... :) Se ei johdu siitä, että ajattelisin toisen olevan täysi ääliö, joka ei osaa mitään, vaan siitä, että haluan auttaa. Otetaan esimerkkinä se flunssa. Minä olen huomannut, että nenäkannun käyttäminen lyhentää flunssani kestoa ja helpottaa hengittämistä todella paljon. Joten aina jos jollakulla on flunssa, olen paikalla kysymässä onkä hän kokeillut nenäkannua ja kertomassa nenäkannun iloista. :D Itse kuvittelen vain tarjoavani hyviä neuvoja toiselle, joka ei ehkä koskaan ole kuullutkaan nenäkannusta. Ajattelen olevani avulias.

Sama juttu työasioissa. Olen mielestäni onnistunut tehostamaan tekemäni homman aika hyvin ja olen kertonut systeemistäni muillekin. En ajattele väheksyväni toisten ihmisten systeemiä, mutta ymmärrän, että ehkä se voi joskus toisista siltä tuntua.

Jos ihmiset antavat sinulle neuvoja, joista et pidä tai kyselevät sinulta asioita, jotka eivät heille kuulu, niin sinulla on oikeus olla huomioimatta ne.

Kiitos sinulekin.

Mietin tuota huutoa. Ehkä pystyisin ottamaan huutoa vastaan paremmin kuin pilkkaa. Joskus työkaverit katsovat toisiinsa ja yrittävät pidättää hymyä ja olen muutaman kerran huomannut heidän virnistelevän toisilleen ja kun satun katsomaan, kasvot vedetään äkkiä peruslukemille. Kyllä sen huomaa. Enkä ole vainoharhainen, vaan ihan oikeasti aiheutan jonkinlaisia hilpeyskohtauksia, en vain tiedä, miksi. Silloin iskee ihan hirveä ahdistus, että mikä mussa oikein on. Olenko jotenkin naurettava vai mitä ihmettä. -ap

Vierailija kirjoitti:

No mieti: mitä mokistasi seuraa? Mikä on sen merkitys a)sinun tarkoituksesi saavuttamiselle ja b) isommalle kokonaisuudelle, joka on kyseessä?

Mä olen kerran pitän esitelmän kansanväliselle yleisölle housunvetoketu auki. Kaikki ei ehkä huomanneet, koska mulla on pitkäliepeinen paita, mutta osa varamsti huomasi. Se saattoi huvittaa joitakuita ja hämmentää toisia. Esitelmän pointti meni kuitenkin perille, koska jälkeenpäin mua pyydettiin kirjoittamaan asiasta artikkeli.

Joskus olen puhunut höpöjäkin. Sitä joku naureskeli jonkun aikaa, mutta unohti parin viikon sisään, kun puhuin taas järkeviä.

Kerran sähelsin jotain, mitä en edes muista enää. Herraisojohtaja huusi mulle kymmenkunta minuuttia keskellä käytävää kaikkien kuullen. Kyllä v*tutti ja nolotti. Seuraavalla viikolla asia oli unohtunut. Joku kommentoi, että huuto taisi olla vähän suhteeton verrattuna tekemääni mokaan. Korjasin asian ja nykyään samainen johtaja pitää minua harvinaisen suussa arvossa,

Kaveri lisäsi väärää ainetta pellinpinnoitteeseen ja heitti 5 minuutissa 500 000€ kankkulan kaivoon. Iso kasa rahaa ja harmittihan sitä sen verran, että soitti töistä mulle, mutta ei se sen firman päivän liikevaihdossa kuitenkaan ihan hirveän iso summa ollut.

Point on, että on kovin vaikea mokata niin, että siitä oikeasti seuraisi pitkäaikainen maailmanloppu. Ja kaikki muut mokat menevät ohi.

Hyviä vinkkejä. Itse pidin kerran englannin kielistä esitelmää luokallemme ja paikalla oli noin viisi henkilöä. Sain paniikkikohtauksen ja aloin itkeä keskellä luokkaa. Ja minä itkin niin, että käytännössä ulvoin. Se oli nolointa mitä minulle on koskaan tapahtunut.

Nykyään näen sen positiivisena kokemuksena, koska voin verrata kaikkia muita esiintymiskokemuksiani siihen. Esitelmä meni huonosti ja sekosin sanoissani? Ihan sama, koska ainakaan en alkanut itkemään. :D Olen aina hermostunut ennen esitelmää, mutta koska minulla on jo vaatteet päällä, ei tämä esitelmä voi mennä mitenkään huonommin kuin se paniikkikohtausesitelmä.

Otin kerran yksityistunteja että oppisin puhumaan paremmin, selkeämmin jne. Ajattelin, että se voisi auttaa ja tuoda varmuutta. Opettajani naureskeli minulle vähän väliä. Hän pyysi sitä anteeksi useamman kerran, mutta huomasin jälkeenpäinkin, miten hänen oli pidätettävä naurua monta kertaa. Teki mieli vain nousta ja häipyä. Olin ihan paniikissa, mitä tämä on? Menen ammattilaisen valmennettavaksi ja hän nauraa ... -ap

Vierailija kirjoitti:

Kiitos sinulekin.

Mietin tuota huutoa. Ehkä pystyisin ottamaan huutoa vastaan paremmin kuin pilkkaa. Joskus työkaverit katsovat toisiinsa ja yrittävät pidättää hymyä ja olen muutaman kerran huomannut heidän virnistelevän toisilleen ja kun satun katsomaan, kasvot vedetään äkkiä peruslukemille. Kyllä sen huomaa. Enkä ole vainoharhainen, vaan ihan oikeasti aiheutan jonkinlaisia hilpeyskohtauksia, en vain tiedä, miksi. Silloin iskee ihan hirveä ahdistus, että mikä mussa oikein on. Olenko jotenkin naurettava vai mitä ihmettä. -ap

Ehkä he eivät naureskele sinulle? Tästä on paha sanoa mitään, kun tilannetta ei tiedä. En usko, että olet vainoharhainen, mutta he voivat naureskella myös jollekin muulle asialle.

Toisaalta he voivat myös naureskella sinulle. Vastaus siihen on välinpitämättömyys. Jos he kiusaisivat sinua päin naamaa, ei tämä olisi ratkaisu, mutta kun et tiedä nauravatko he sinulle, on paras mahdollisuutesi olla välittämättä. Itse aina ajattelen, että heillä oli joku hauska juttu, joka ei liittynyt minuun. Tiedän, että se ei ole välttämättä totta ja minussa saattaa olla jotain "hauskaa", mutta yritän olla välittämättä. Ajattele positiivisesti. Se mitä he keskenään supattavat ei kosketa sinua. Anna sen mennä. Valitettava tosiasia nyt vain on, että ihmiset usein naureskelevat toisille. Varmasti sinäkin olet joskus hiljaa kauhistellut/nauranut jollekin näkemällesi ihmisille. Yritä työtovereillesi anteeksi ja ajattele, että on mahdollista, että he nauravat muille asioille.

Jos he koskaan nauravat suoraan sinulle tai kiusaavat sinua avoimesti, on asiaan ehdottomasti puututtava.

Vierailija kirjoitti:

Otin kerran yksityistunteja että oppisin puhumaan paremmin, selkeämmin jne. Ajattelin, että se voisi auttaa ja tuoda varmuutta. Opettajani naureskeli minulle vähän väliä. Hän pyysi sitä anteeksi useamman kerran, mutta huomasin jälkeenpäinkin, miten hänen oli pidätettävä naurua monta kertaa. Teki mieli vain nousta ja häipyä. Olin ihan paniikissa, mitä tämä on? Menen ammattilaisen valmennettavaksi ja hän nauraa ... -ap

Minä käyn laulutunneilla ja opettaja nauraa, jos jokin asia menee ihan väärin. Mutta se voi johtua siitä, että minä alan aina nauramaan jos teen jonkin asian aivan päin metsää. Mutta jos sinä et ole ihminen, joka nauraa omille virheilleen, niin silloin opettajan olisi pitänyt osata rajoittaa käytöstään paremmin.

Mielestäni virheet on helpompi kestää, jos niille nauraa rehellisesti päin naamaa. Silloin ne eivät jää painamaan mieltä.

Kiitos vielä kaikille osallistujille. On ihana huomata, että te haluatte auttaa ja kiitos kaikista omista kokemustenne jakamisesta.

Mitä haluaisin elämältä... Sitä, että omaa empaattista suhtautumistani pidettäisiin arvossa. Olen hyvin ystävällinen ja suhtaudun kohtaamiini ihmisiin aina hyvin positiivisesti. Haluan olla kannustava ja rohkaiseva ja sydämellinen ja myös olen sitä oikeasti. Autan mielelläni hädässä olevaa. On vaikea kulkea kerjäläisen ohi antamatta rahaa. Jos näen äidin lastenvaunujen kanssa, autan ovissa, portaissa. Jos jollain on huolia, kuuntelen. Jos joku on allapäin, lohdutan.

Tällainen olen enkä muuta kaipaisi kuin että näitä ominaisuuksiani arvostettaisi edes hiukan. Ei minulla ole muita suuria vaatimuksia kuin se, että saisin itsekin hieman arvostusta. Niin, siitä se kiikastaa, ettei ominaisuuksiani arvosteta tai koen ainakin niin. -ap

Mulla on ainakin pitkäaikaisten työkaverienn kanssa yhteisiä juttuja, joita muut ei ymmärrä. Epävarmuus ei häiritse, jos ihmisen tuntee...jos ei tunne, niin se voi olla häiritsevä tekijä. Oletko alkanut kaveeraamaan töissä ilkeiden ihmisten kanssa, tavallaan sinutkin leimataan helposti ilkeilijäksi seurasi perusteella.

noneurotic kirjoitti:

Oletko alkanut kaveeraamaan töissä ilkeiden ihmisten kanssa, tavallaan sinutkin leimataan helposti ilkeilijäksi seurasi perusteella.

En ole alkanut kaveerata töissä oikein kenenkään kanssa. Olen kaikkia kohtaan ystävällinen ja kohtelias. -ap

Mulla auttoi eniten (tai konkreettisimmin) se, että aloin kirjoittamaan jokaisesta päivästä vähintään kolme kehua itselleni. Joinain päivinä ne oli tasoa "jaksoin mennä kauppaan" tai "pesin hiukset", joskus suurempia saavutuksia tai huomioita. Kirjoitin jonkun verran myös ulkonäöstäni, koska koin riittämättömyyttä sen suhteen (esim. "minulla on kaunis hymy"). Karsin negatiivisuutta ajattelusta ja opin hiljalleen hyväksymään ja antamaan itselleni armoa. Lopetin jatkuvan kehittämiskohteiden keksimisen. Hyvää itsetuntoa ei saa sillä, että pakottaa itsensä epämukavuusalueelle ja sitten kun se ei onnistu tulee paha olo. Lakkasin siis kehittämästä itselleni "uutta minää" ja hyväksyin sen mitä olen ja löysin sieltä niitä hyviä asioita.

Sen jälkeen asiat on menneet omalla painollaan eteenpäin ja negatiivisuus on korvautunut positiivisuudella. Toki edelleen on huonoja päiviä, mutta muutamassa vuodessa sain rakennettua itselleni uudet perustukset entisten raunioiden päälle.

Vierailija kirjoitti:

Kiitos vielä kaikille osallistujille. On ihana huomata, että te haluatte auttaa ja kiitos kaikista omista kokemustenne jakamisesta.

Mitä haluaisin elämältä... Sitä, että omaa empaattista suhtautumistani pidettäisiin arvossa. Olen hyvin ystävällinen ja suhtaudun kohtaamiini ihmisiin aina hyvin positiivisesti. Haluan olla kannustava ja rohkaiseva ja sydämellinen ja myös olen sitä oikeasti. Autan mielelläni hädässä olevaa. On vaikea kulkea kerjäläisen ohi antamatta rahaa. Jos näen äidin lastenvaunujen kanssa, autan ovissa, portaissa. Jos jollain on huolia, kuuntelen. Jos joku on allapäin, lohdutan.

Tällainen olen enkä muuta kaipaisi kuin että näitä ominaisuuksiani arvostettaisi edes hiukan. Ei minulla ole muita suuria vaatimuksia kuin se, että saisin itsekin hieman arvostusta. Niin, siitä se kiikastaa, ettei ominaisuuksiani arvosteta tai koen ainakin niin. -ap

Tämä on kuin munun kirjoittamani, saman asian kanssa vuosia kamppailleena. Viimeksi eilen aiheesta puhuin erään kaverin kanssa ja hänestä minun tulee kunnioittaa muita ja antaa heille mahdollisuus olla omia itsiään kun he vähättelevät minun tunteitani (esim jonkin läheisen kuoleman johdosta tai pelkoa uuden työn edessä tms), he reagoivat oman persoonansa mukaan. Tavallaan totta mutta minusta on eri asia reagoida omien juttujensa suhteen kuin toisen. Saan erittäin paljon palautetta että ymmärrän niin hyvin miltä muista tuntuu ja aina löytyy oikeat sanat jne, mutta kun välillä ihmettelen miksi minua ei edes haluta kuulla vaan mitätöinti alkaa heti olenkin armoton jne :(