Jalat poikki, vatsa sekaisin, päätä särkee. Tulipa taas vietettyä kälyn kanssa aikaa.

Olen naimisissa miehen kanssa, jonka koko suku on urheiluhulluja. Ei penkkiurheilijoita, eikä lätkäfaneja, vaan ihan tiukkaa lihasta anopista serkkuun ja enosta vaariin. Mieheni ei ole urheilualalla töissä, mutta on sekin urheilufriikki ja rasvaprosentti varmaan vähemmän kuin rasvattomassa maidossa.

Minä olin mieheni tavatessa hyvässä kunnossa ja urheiltiin silloin paljon yhdessä. Sittemmin tilanne normalisoitui, eli lihoin. Ja tuli lapsia ja elämää ja laihduttamista ja lihomista ja urheilua ja sohvalla makaamista. Nyt olen mielestäni hyvässä kunnossa, jaksan juosta 10km lenkkejä ja olen normaalipainoinen.

MUTTA härreguud noita sukulaisia. Joka ikinen kerta, kun näen niitä, puhutaan vain proteiinista, maksimisykkeistä, faskioista, ihme nivelistä ja lihaksista ja koko ajan on jollain jotain uutta ja mullistavaa tietoa jostain urheiluun liittyvästä. Tulin juuri kälyn kanssa kävelylenkiltä. Piti lähteä kevyelle iltakävelylle, mutta mitä vielä. Kälyllä oli tiukat trikoot päällä ja sykemittari ja sportstrackerit nakuttamassa heti, kun lähdettiin liikkeelle. Välillä piti ottaa tajuttomia spurtteja, ettei tullut kylmä. Siis sille. Itsehän olin ihan asianmukaisesti varustautunut kävelylenkille. Käly kai ajatteli lenkkeilevänsä +25 asteessa toppiensa kanssa.

Mä en jaksa enää yhtään tuollaista kevyttä kävelyä, joka oikeasti on sellaista "JAKSAA JAKSAA, HYVÄ MINNA, LOPPUSPURTTI, VIELÄ MENNÄÄN, YLÖS, ALAS, HENGITÄ, OTETAAS VIELÄ 5KM LOPPUKIRI".

Ei varmaan ole kohtalotovereita?