Jos on lapseton nelikymppinen ja ilman ainuttakaan avio- tai avoliittoa

Itse olen ainakin antanut itselleni luvan odottaa kaltaistani kumppania.

Jokaisella on lupa etsiä juuri sellaista ihmistä kuin haluaa.

Mahtaako onni potkia missään suunnassa?

Ei mulle kuulu, millaiseen tilanteeseen sun pitäisi elämässäs tyytyä.

Ilman muuta tai sitten ei tai ehkä mahdollisesti niinkin.

Tee mitä lystäät. En usko että kovin monia kiinnostaa. Sen tiedän varmuudella, että paskalla on välillä käytävä. Kaikki muu on vähän niin ja näin.

On lupa haluta sellainen kumppani kuin itse haluaa. Tosin joskus ihmettelen sitä että juuri ne nelikymppiset miehet ja naiset jotka tosissaan kelpaisivat nuoremmillekin ovat niitä jotka eniten vieroksuvat nuorempaa kumppania.

Parisuhdelupia saa hakea KELAn sivuilta. Nimi, tulot, kumppanin nimi, perustelut suhteelle, syyt edellisten suhteiden loppumiseen (jos ei edellisiä suhteita, syyt siihen miksi ei) Lupahakemusta käsitellään kahdesta viikosta kahteen kuukauteen, ja voi edellyttää hakijan ja/tai kumppanin haastattelua. 

Mun miehellä ei ollut ja yhteen muutettiin kun mies oli 55v. Vuoden päästä syntyi esikoinen.

Vierailija kirjoitti:

Mun miehellä ei ollut ja yhteen muutettiin kun mies oli 55v. Vuoden päästä syntyi esikoinen.

Olitko siis itse samanikäinen vai joutuiko miehesi tyytymään nuorempaan?

Lähes joka kolmas 35v naisistakin on lapseton, miehistä n40%. Ei luulisi olevan ongelmaa löytää toista lapsetonta tai ei avioliitossa ollutta. Ihmettelen aina täälläkin vallitsevaa käsitystä kuinka kaikilla on lapsia tai ovat tai on olleet naimisissa. Miettikää mikä määrä tuo on ja jossain vaiheessa nuo ihmiset on enemmistö, sillä yhä harvempia kiinnostaa esimerkiksi avioliitto nykyaikana.

Ei millään pahalla, mutta jos ihminen ei ole nelikymppisenä vielä ollut avoliitossa tai naimisissa, niin olisikohan siihen joku syy?

Terveisin yli nelikymppinen neiti-ihminen.

Vierailija kirjoitti:

Ei millään pahalla, mutta jos ihminen ei ole nelikymppisenä vielä ollut avoliitossa tai naimisissa, niin olisikohan siihen joku syy?

Terveisin yli nelikymppinen neiti-ihminen.

Niinkuin minulla vaikka se, että en halua mennä naimisiin. Ei katsos kiinnosta joku elähtänyt instituutio millä ei ole mitään arvoa minun silmissä. Tätä ilmeisesti tarkoitit.

"Ei millään pahalla, mutta jos ihminen ei ole nelikymppisenä vielä ollut avoliitossa tai naimisissa, niin olisikohan siihen joku syy?  Terveisin yli nelikymppinen neiti-ihminen."

- kai siihen voi olla useampikin hyvä ja tai vähemmän hyvä syy. - Enemmän minua itseäni kummeksuttaa hieman nämä "sarja -seurustelijat" tai takiaiset, joille on kauhistus viettää tai elää sinkkuna pienintäkään hetkeä. Mieluummin minä olen ja elän itsekseni, kuin väkipalkolla, jonkun kanssa vain ja ainoastaan siksi, että voisin sanoa eläväni parisuhteessa. tai seurustelevani.  - Toki minullakin on välillä kausia, jolloin on mahdoton halipula ja kaipuu, jonkinaliseen "henkiseen yhteyteen" toisen ja "sen" tietyn oman rakkaan kanssa.- Vaan mahtaako se aina olla niin yksinkertaista kaikissa parisuhteissa, joissa suhde on väljähtänyt ja toinen odottaa, rttä toinen pelastaisi ja toisi suhteeseen yksin ssen hukkuneen kipinän, jos sitä alkujaan edes oli olemassakaan kun sitä halusi epätoivoisesti vierelleen, jonkun ettei vain olisi joutunut olemaan yksin, kun ei ennen suhdetta oikeastaan koskaan aiemminkaan ollut.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei millään pahalla, mutta jos ihminen ei ole nelikymppisenä vielä ollut avoliitossa tai naimisissa, niin olisikohan siihen joku syy?

Terveisin yli nelikymppinen neiti-ihminen.

Niinkuin minulla vaikka se, että en halua mennä naimisiin. Ei katsos kiinnosta joku elähtänyt instituutio millä ei ole mitään arvoa minun silmissä. Tätä ilmeisesti tarkoitit.

Nelikymppinen neiti-ihminen jatkaa: nimenomaan. Minua ei todellakaan kiinnosta sellainen elämä, jossa joku joutuisi "tyytymään" minuun tai tyytymään siihen että olen hänen elämässään.

Että kai minäkin sitten olen nirso. Kun mulla ei ole tuota ap:n ongelmaa, että pitäisikö tyytyä. Ei tarvi jollei halua.

Olin treffeillä tällaisen nelikymppisen miehen kanssa joka ei koskaan ollut ollut naimisissa tai avoliitossa. En osaa sitä oikein määritellä miksi, mutta totesin että sille on ihan syy miksi hän oli sinkku. Hän ei päästänyt lähelle, eikä halunnut lähelle. En tarkoita fyysisesti, vaan persoonana. Hänelle ei tullut mieleenkään tehdä kohteliaita, toista huomioivia eleitä. Hän selvästi oli hyvinkin tyytyväinen ihan vain itsekseen ja omassa elämässään. En tarkoita, että pitäisi olla onneton, mutta pitäisihän siinä elämässä olla joku tilaus ja tila toisellekin ihmiselle.

Olen joskus pannut merkille, että myös ihmiset jotka ovat eron jälkeen asuneet pitkiä aikoja itsekseen, eivät jotenkin enää taivu parisuhteeseen. Siinä pitää tehdä kuitenkin todella paljon kompromisseja.

Ehdottomasti olen sitä mieltä, että jos ei ole 40-vuotiaaksi ollut perheellinen tai edes parillinen, ei kannatakaan ryhtyä uusperhejuttuihin. Siinä on oma kompromissien vaikeusaste, joka on liikaa vaadittu. En ryhtyisi itsekään enää.

Vierailija kirjoitti:

Olin treffeillä tällaisen nelikymppisen miehen kanssa joka ei koskaan ollut ollut naimisissa tai avoliitossa. En osaa sitä oikein määritellä miksi, mutta totesin että sille on ihan syy miksi hän oli sinkku. Hän ei päästänyt lähelle, eikä halunnut lähelle. En tarkoita fyysisesti, vaan persoonana. Hänelle ei tullut mieleenkään tehdä kohteliaita, toista huomioivia eleitä. Hän selvästi oli hyvinkin tyytyväinen ihan vain itsekseen ja omassa elämässään. En tarkoita, että pitäisi olla onneton, mutta pitäisihän siinä elämässä olla joku tilaus ja tila toisellekin ihmiselle.

Olen joskus pannut merkille, että myös ihmiset jotka ovat eron jälkeen asuneet pitkiä aikoja itsekseen, eivät jotenkin enää taivu parisuhteeseen. Siinä pitää tehdä kuitenkin todella paljon kompromisseja.

Ehdottomasti olen sitä mieltä, että jos ei ole 40-vuotiaaksi ollut perheellinen tai edes parillinen, ei kannatakaan ryhtyä uusperhejuttuihin. Siinä on oma kompromissien vaikeusaste, joka on liikaa vaadittu. En ryhtyisi itsekään enää.

Toki sinun kokemus on arvokas, mutta hyvin hyvin pieni otanta niistä sadoista tuhansista ihmistä jotka eivät ole olleet naimisissa ja se joukko senkus kasvaa sukupolvi sukupolvelta. Avioliitto kun ei ole nykyään se juttu, ei siinä määrin mitä joskus. 

"...Ehdottomasti olen sitä mieltä, että jos ei ole 40-vuotiaaksi ollut perheellinen tai edes parillinen, ei kannatakaan ryhtyä uusperhejuttuihin. Siinä on oma kompromissien vaikeusaste, joka on liikaa vaadittu. En ryhtyisi itsekään enää..."

Jotenkin pelottavaa tai kuinka tämän sanoisi. Itse en vielä onneki(sko sitten) ole vielä 40 -vuotta täyttänyt, mutta, mutta kyllä tämä "iki-sinkkuus" jo saisi riittää. Joskus kyselen itseltäni, että miksi en ole löytänyt tai "päässyt" parisuhteeseen? Onko minussa, jokin erityinen vika, jota en itsekään tunnista? Olenko oikeasti "liian" itsenäinen" Olenko ulkonäöltäni vastenmielinen, kenties jopa ruma?  Toisinaan ajattelen, että voinko sairastua omaan "vahvuuteeni". - Tarkoitan sitä, että kun on yksin -okei ystävi ja kavereita minulla on onneksi- mutta monesti hyvin yksin ja vastaa kaikesta. Entä jos en joku päivä jaksakaan? Tai mitä tapahtuu niille tunteille - tai miksi näitä pitäsi kutsua, joita tällä hetkellä kannan mukanani, mutta en saa purettua. Tarkoitan sitä, että minulla olisi ajoittain polttava tarve osoittaa ja tuntea tai näyttää hellyyttä, rakkautta iloa ja huomaavaisuutta jotain kohtaan.

Mutta mitä teen, jollei viereltäni löydy ketään, jolle voisin näin "tehdä"  Toki myös itse kaipaan toisenläheisyyttä sekä henkistä, mutta toisinaan myös fyysisyyttä, ihan arksissakin toimissa ja puuhissa. - Miksi minusta usein esimerkiksi ruoka maistuu toisen seurassa paljon paremmalta. Miksi minä haluan koskettaa toista ihmistä tai kuulla hänen äänensä ja tai tuntea hänen hiustensa tuoksun? Miten minun käy, joolen pääse "purkamaan" tai harjoittamaan näitä tunteita. - Käyvätkö ne minua itseäni vastaan? Rakentavat minusta itserakkaan nirppanokan? Kylmän tai ainakin viileän ihmisen, joka käpertyy pikkuhiljaa itseensä, koska ei lopulta uskalla luottaakaan muihin, vaan alan ajatella, että ei kukaan haluakaan minua.      

Ei mniusta ole metsästämään tai pyydystämään ketään jostain illan viettopaikasta, valomerkin jälkeen, jotain, minkä luulen tarkoittavan useimmille - tai ainakin liian monille vain hätäistä ja pikaista panoa tai naimista. Mitä minä sellaisesta saisin? - Tuntemuksenko siitä, että joku pääsi päästämään vähän fyysisiä "paineita" minuun, vaikka varmaaan nukke tai oma käsi olisi ollut melkein yhtä hyvä. 

Olen varmaan jämähtänyt jonnekin vuosikymmenien taakse ajatuksissani. Ajattelen, jotain esimerkiksi Tinderistä, että se on jotenkin vasten mielinen... Vaikka toisaalta en ole toistaiseksi antanut sille lainkaan mahdollisuutta. Pitäisikö? En ole varma.     

Oletteko tulleet muuten ajatelleeksi, että jos sinkkuna  40 -vuotiaana, niin hänen  elinajan odote (Suomessa) on noin 80 -vuotta. Toisin sanoen mahdollista sinkkuutta olisi jäljellä silloin saman verran edessä kuin elinvuosia takana.. En edes halua vielä ajatella, että kuka tai ketkä minut mahd. hautaa, sitten joskus. - Vai haudataanko ihmisiä enää...   

Nainen = Ihan  normaalia.

Mies = Olet tuomittu olemaan yksin myös koko loppuelämäsi. Jos et satu rikastumaan, yms.