Lue keskustelun säännöt.
Oliko lapsiperhe-elämä sinusta "aivan kauheaa" vielä n. 25-35-vuotiaana sivustaseuraajana, ennen kuin hankit omia lapsia?
02.05.2016 |
Mietin, ajattelevatko kaikki ihmiset näin, ennen kuin he hankkivat omia lapsia, vai onko tämä ominaista vain vapaaehtoisesti lapsettomille. Jotenkin vaikea kuvitella, että joku kääntyisi vaikkapa siskonsa perhe-elämää seurattuaan ja sen itselleen todella vastenmieliseksi todettuaan vielä haluamaan omaa perhettä, mutta mitenpä noiden lisääntyjien aivotuksista selvän ottaa. :D
Kommentit (74)
Ei, koska sain oman lapseni 21-vuotiaana ja tuolloin en tuntenut muita lapsiperheitä, joten en tiennyt miten "kauheaa" lapsiperhe-elämä voisi olla. Ja eihän se siis kauheaa edes lopulta ole ollut. :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllähän se aika karsealta vaikuttaa. Kaikki kaupungilla näkyvät pikkulasten äidit näyttävät todella nuutuneilta mustine silmänympäryksineen. Ja sitä taaperoa saa odotella ikäisyyden kun se kävelee hitaasti ja joka paikkaan meneminen KESTÄÄ ja syöminen kestää ja se lapsi sotkee ja huutaa ja mankuu ja yhhh.
Ehkä minuunkin vielä iskee vauvakuume. Ei vielä ole kuulunut ja olen 26-vuotias. Aikaa on.
Minä en edes tykännyt lapsista ja kavereideni ja siskoni lapsiperhe-elämä vaikutti kauhealta.
Omat lapset sitten tein päälle 30 vuotiaana ja olin varautunut monenlaiseen kauheuteen (lapsia tuli tehtyä, kun iski se kauhea vauvakuume). Olin yllättynyt, että ei se kauheaa ollutkaan. Olin yllättynyt siitä, kuinka nopsasti solahdin äidiksi. Kuinka normaalilta se tuntui, että meillä oli lapsia. Kuinka tyytyväinen olen äitinä ollut, vaikka kaikki ei nyt ole aina mennytkään ihan käsikirjoituksen mukaan.
No ihan loogisesti päättelemällä voi sanoa ainakin sen verran, että varmasti velat ajattelevat useammin näin kuin vanhemmat. Tietenkin sellainen elämäntapa, joka ei ollenkaan sovi yhteen oman luonteen ja toiveiden kanssa yhteen, näyttää helposti aika vastenmieliseltä. Samalla tavalla vaikka antiautoritäärinen ateisti kavahtaa sharia-lain alla elämistä, jossa hijabia on pakko käyttää rangaistuksen uhalla ja naisen kehoa ja käyttäytymistä kontrolloidaan laajalti. Kyllähän se tuntuu "aivan kauhealta", vaikka moni hurskas muslimi pitää tuollaistakin elämää ihan toivottavana ja hyvänä.
Vauvaa en halunnut erityisesti koskaan ja niitä vähän jopa pelkäsin, lapsia tahdoin ja olen aina pitänyt muidenkin lapsista. Kivoista lapsista, siis, en kiusaajista jne. Kahden muksun äitinä olen iloinen että rankin on ohi, noiden jutut on hauskoja ja mulla on jälleen myös oma elämä. Enempää lapsia en kaipaa, mulle sopivan vilskeen raja on tässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä en edes tykännyt lapsista ja kavereideni ja siskoni lapsiperhe-elämä vaikutti kauhealta.
Omat lapset sitten tein päälle 30 vuotiaana ja olin varautunut monenlaiseen kauheuteen (lapsia tuli tehtyä, kun iski se kauhea vauvakuume). Olin yllättynyt, että ei se kauheaa ollutkaan. Olin yllättynyt siitä, kuinka nopsasti solahdin äidiksi. Kuinka normaalilta se tuntui, että meillä oli lapsia. Kuinka tyytyväinen olen äitinä ollut, vaikka kaikki ei nyt ole aina mennytkään ihan käsikirjoituksen mukaan.
En ymmärrä, miten tällaiset tyypit sitten päätyvät kuitenkin lisääntymään.
"Joo, en tykkää yhtään lapsista, ja lapsiperhe-elämä on ihan kauheaa, mutta kun mä haluan vvvvauvvvaaan."
En pysty millään tasolla samastumaan tällaiseen sekoiluun.
Ehdin olla kolme kuukautta 25-vuotias ennen kuin lapseni syntyi.
Mutta en ennen lapsen yrittämistä/saamista ajatellut lapsiperhe-elämää kamalana. Tai ehkä joissain tapauksissa, joissa oli tehty pari kolme lasta pienillä ikäeroilla ja oltiin ihan loppuunpalaneita ja vittuuntuneita. Tai niissä, joissa äiti oli jotenkin uponnut äitimaailmaan ja lässytti ja hössötti lasten ympärillä 24/7 vailla omaa identiteettiä.
Onneksi perhe-elämästäkin voi tehdä sellaista oman näköistä ja nykyisin teen/harrastan ainoan lapseni kanssa niitä samoja juttuja, joita tein ennen yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla ei ollut 29-vuotiaana vielä lapsia. Olin viikonlopun kylässä sisarukseni luona, jolla oli yksi pieni lapsi, vaivaton ja rauhallinen. Voi että se oli mielestäni rasittavaa. En keksinyt mitään viihdykettä lapselle, ja olin aina helpottunut, kun lapsi meni nukkumaan ja sain olla rauhassa sisarukseni kanssa.
Tästä huolimatta päädyin sitten kuitenkin kolmikymppisenä hankkimaan omia lapsia, vieläpä useamman peräkkäin. Ei se ollut ollenkaan samanlaista, vaan paljon hauskempaa eikä yhtään niin raskasta. Leikkien ja juttelemisen keksiminen omalle lapselle on ollut helppoa.
Kai te muuten hahmotatte, että "lapsiperhe-elämää" on aika monenlaista, niitä voi olla 1, 5 tai 3 vuoden välein tai pari pidemmällä ikäerolla tai kaksoset tai... Joiden elämä näyttää lapsellisen silmäänkin älyttömältä mekkalalta ja toisilla arki soljuu ihan leppoisasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aikalailla kauheaa. Tai ennemminkin ankeaa. Johtui siitä, että tuttavapiirissä lapsiperheiden kodit oli sisustettu aina niin käytännöllisyys edellä. Täynnä Sotkaa tms. Itselleni vannotin pitäväni kiinni myös estetiikasta ja näin pidinkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä en edes tykännyt lapsista ja kavereideni ja siskoni lapsiperhe-elämä vaikutti kauhealta.
Omat lapset sitten tein päälle 30 vuotiaana ja olin varautunut monenlaiseen kauheuteen (lapsia tuli tehtyä, kun iski se kauhea vauvakuume). Olin yllättynyt, että ei se kauheaa ollutkaan. Olin yllättynyt siitä, kuinka nopsasti solahdin äidiksi. Kuinka normaalilta se tuntui, että meillä oli lapsia. Kuinka tyytyväinen olen äitinä ollut, vaikka kaikki ei nyt ole aina mennytkään ihan käsikirjoituksen mukaan.
En ymmärrä, miten tällaiset tyypit sitten päätyvät kuitenkin lisääntymään.
"Joo, en tykkää yhtään lapsista, ja lapsiperhe-elämä on ihan kauheaa, mutta kun mä haluan vvvvauvvvaaan."
En pysty millään tasolla samastumaan tällaiseen sekoiluun.
Ihmisen mieli saattaa muuttua. En minäkään nuorena pitänyt lapsista, mutta jotenkin se mieli vaan muuttui yli 30-vuotiaana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei, koska sain oman lapseni 21-vuotiaana ja tuolloin en tuntenut muita lapsiperheitä, joten en tiennyt miten "kauheaa" lapsiperhe-elämä voisi olla. Ja eihän se siis kauheaa edes lopulta ole ollut. :)
Noin nuorella ei ole vielä vertailupohjaa kivaan elämään. Varmasti lapsiperhe-elämä paljon hauskempaa kuin elämä teininä vanhempien määräysvallan alla.
Vierailija kirjoitti:
Kai te muuten hahmotatte, että "lapsiperhe-elämää" on aika monenlaista, niitä voi olla 1, 5 tai 3 vuoden välein tai pari pidemmällä ikäerolla tai kaksoset tai... Joiden elämä näyttää lapsellisen silmäänkin älyttömältä mekkalalta ja toisilla arki soljuu ihan leppoisasti.
Siis luuleeko joku, että se mekkala ja kaaos on se juttu, joka tekee lapsiperhe-elämästä kaamean näköistä? :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No ei ihan kauheaa, mutta mieluummin vierailin yksilapsisen veljeni luona kuin nelilapsisen veljeni kodissa. Kylla se lapsiperhe-elaman kauheus kasvaa ihan suhteessa lasten maaraan. Monissa yhden lapsen talouksissa on viela mukavan seesteista ja rauhallista. Ei sellaista tauotonta kiljumista, juoksemista, itkemista ja vinkumista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä en edes tykännyt lapsista ja kavereideni ja siskoni lapsiperhe-elämä vaikutti kauhealta.
Omat lapset sitten tein päälle 30 vuotiaana ja olin varautunut monenlaiseen kauheuteen (lapsia tuli tehtyä, kun iski se kauhea vauvakuume). Olin yllättynyt, että ei se kauheaa ollutkaan. Olin yllättynyt siitä, kuinka nopsasti solahdin äidiksi. Kuinka normaalilta se tuntui, että meillä oli lapsia. Kuinka tyytyväinen olen äitinä ollut, vaikka kaikki ei nyt ole aina mennytkään ihan käsikirjoituksen mukaan.
En ymmärrä, miten tällaiset tyypit sitten päätyvät kuitenkin lisääntymään.
"Joo, en tykkää yhtään lapsista, ja lapsiperhe-elämä on ihan kauheaa, mutta kun mä haluan vvvvauvvvaaan."
En pysty millään tasolla samastumaan tällaiseen sekoiluun.
Niinpä. Sitä ihmetteli moni muukin. Moni kaverini pariutui nuorena ja teki penskoja ja kyllä se elämä minusta aika tylsältä näytti. Potun keittämistä ja helistimellä leikkimistä. Itse kun siihen aikaan vielä biletti ja matkusteli sinkkuna. Sisko vietti kentän laidalla iltojaan ja sekin näytti minusta todella tylsältä.
No sitten rakastuin ja iski se armoton vauvakuume. Jotain tapahtui sinä hetkenä, kun tuntin ensimäisen potkun mahassani ja maailmani muuttui, kun se nyytti laskettiin syliini. Entiseen ei ollut paluuta. Ulkopuolisen silmin minun elämäni on näyttänyt tylsältä. Sitä potun keittoa ja potkupuvun pesua ja kentän laidalla seisomista. Mutta kun sitä itse eli, niin ei se ollutkaan enää tylsää. Se oli suunnattoman ihanaa katsoa, kun oma lapsi kentällä pelasi ja sen oman lapsen kanssa kulkea metsäretkellä ja näyttää, mitä kaikkea luonnosta löytyy. Näin siinä kävi ja solahdin siihen äitiyteen, vaikka en olisi nuorena ikinä niin uskonut tekeväni.
Ps. edelleen joidenkin tuttujen elämä vaikuttaa minusta tylsältä ja jopa ahdistavalta
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kai te muuten hahmotatte, että "lapsiperhe-elämää" on aika monenlaista, niitä voi olla 1, 5 tai 3 vuoden välein tai pari pidemmällä ikäerolla tai kaksoset tai... Joiden elämä näyttää lapsellisen silmäänkin älyttömältä mekkalalta ja toisilla arki soljuu ihan leppoisasti.
Siis luuleeko joku, että se mekkala ja kaaos on se juttu, joka tekee lapsiperhe-elämästä kaamean näköistä? :D
No minulla se on juuri tuo.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kai te muuten hahmotatte, että "lapsiperhe-elämää" on aika monenlaista, niitä voi olla 1, 5 tai 3 vuoden välein tai pari pidemmällä ikäerolla tai kaksoset tai... Joiden elämä näyttää lapsellisen silmäänkin älyttömältä mekkalalta ja toisilla arki soljuu ihan leppoisasti.
Siis luuleeko joku, että se mekkala ja kaaos on se juttu, joka tekee lapsiperhe-elämästä kaamean näköistä? :D
No minulla se on juuri tuo.
Minulla myös. Melkeinpä pahin painajainen. Siksi meillä on vain yksi lapsi. Sain lapsiperhe-elämän ilman kaaosta. Meillä on 90% ajasta seesteistä ja hiljaista. Kukaan ei koskaan riitele eikä riehu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kai te muuten hahmotatte, että "lapsiperhe-elämää" on aika monenlaista, niitä voi olla 1, 5 tai 3 vuoden välein tai pari pidemmällä ikäerolla tai kaksoset tai... Joiden elämä näyttää lapsellisen silmäänkin älyttömältä mekkalalta ja toisilla arki soljuu ihan leppoisasti.
Siis luuleeko joku, että se mekkala ja kaaos on se juttu, joka tekee lapsiperhe-elämästä kaamean näköistä? :D
No minulla se on juuri tuo.
Nimenomaan. Eikä pelkästään näköistä vaan myös kuuloista. Naapuriin muutti perhe, jossa on yksi taaperoikäinen lapsi ja vauva. Lapset huutavat koko ajan joko vuoronperään tai yhtäaikaa. Muutaman kerran olen meinannut ajattelemattani huutaa, että nyt vittu hiljaa, mutta olen onneksi jotenkin saanut hillittyä. Sen olen kuitenkin päättänyt, että omia ei tule.
Minusta yksilapsinen perhe-elämä on ajatuksena ihan yhtä ikävä kuin kaksilapsinenkin. Jos jotakin, siinähän täytyy olla lapselle vielä enemmän läsnä, kun ei ole sisarusta, jonka kanssa voisi leikkiä. Se saatavilla olo ja rajoittavuus minua ahdistaa, tietenkin itse lapsen lisäksi.
Mitä olen lukenut muiden kokemuksia, niin ne ns. fence sittersit, jotka sitten päätti tehdä lapsia on kokeneet sen hirveämmäksi kuin ne kuvitteli.
Eli vaikka kuvittelisi sen kauheaksi, niin se on kauheampaa oikeasti.