Voiko sinkku ilman minkäänlaista tukiverkkoa tulla toimeen vauvan kanssa?

Voi mutta vois vähän miettiä minkälaisen kuvan elämästä lapsi saa. Jos ei koskaan ole ketään muuta kuin äiti.

Tukiverkkoa hakemaan mammojen kokoontumisista, kerhoista, hiekkalaatikolta. Ei kai sitä kökötetä neljän seinän sisällä?

Mieti myös sitä, että saatat sairastua vakavasti. Silloin tukiverkottomuus romahtaa niskaan.  Been there, done that.

Enemmänkin olisin huolissani siitä, että lapsi ei saa koskaan muodostaa suhdetta isäänsä ja isän sukuun. Se on todella väärin lasta kohtaan, viedä häneltä tahallaan puolet juurista. Äiti yksistään ei voi koskaan korvata lapselle näitä ihmissuhteita.

Tottakai voi. Lapsi on mitä mainioin keino verkostoitua. On todella paljon erilaisia kerhoja, puistoja ja harrastuksia, joiden kautta tutustuu helposti ihmisiin. Kotona olevat äidit kaipaavat usein juttu- ja leikkiseuraa. Paljon itsestä kiinni.

Tietenkin hoitoapu on aina tervetullutta ja todella suuri apu, mutta ei sitä apua ole kaikilla tarjolla, vaikka isovanhemmat ja ystävät asuisivat lähelläkin.

Ei minun mielestäni tuo ainakaan ole syy olla hankkimatta lapsia, jos niitä haluaa.

Mitens lapsen isä?

Ei vauvan kanssa toimeentuleminen mitään amerikantiedettä ole, mutta mitään ennustettavuutta kun  ei ole niin on tavaton määrä asioita joita pitää ottaa huomioon. Mihin turvaat, kun et ole nukkunut moneen yöhön, tai jos sairastut, jne. On tavaton määrä instansseja ja vaihtoehtoja ettei totaallisen yksin tarivitse olla, mutta omillaan ja yksinään sinä kuintekin sen tosipaikan edessä olet sekä henkisesti, että taloudellisesti. Turha asiaan on romantisoida kerhoilla, hiekkalaatikko tuttavuuksilla, yms...

Voi olla, mutta aika hankalaa on. Meidän perheessä on äiti ja isä, mutta tukiverkkoja nolla. Mihinkään ei koskaan päästä ilman lasta, mutta tähän on jo tottunut. Sinkkuäideille järjestetään kaikkia yhteisjuttuja, joten varmasti saat kavereita sitä kautta ja jonkinlaisen tukiverkon rakennettua. Ole siis aktiivinen vauva-aikana ja osallistu vauvakerhoihin ym.

Turvaverkko ei tarkoita sitä, että sulla on siinä kiva äitikaveri jonka luona kahvitella. Turvaverkko tarkoittaa sitä, että joku tulee ja auttaa, kun lapsi sairastaa toista viikkoa ja olet kusessa työnantajan kanssa, kun et pääse vatsataudin aikana moneen päivään kauppaan tai menet ja katkaiset jalkasi ja jonkun pitäisi lapsestakin huolehtia. Onko sulla sellaisia ystäviä? Aika harvalla on. Heillä on omat työnsä ja omat menonsa.

Äitiysloma ja perhevapaat  on harvemmin ongelmallisia lastenhoidon kannalta. Ne ongelmat alkavat siitä, kun töissäkin pitäisi olla ja silti jaksaa ja pystyä huolehtimaan hyvin myös lapsesta.

Kyllä sitä tosi yksin on, ei vastasyntyneen kanssa mennä hiekkalaatikolle verkostoitumaan,

Voisitko esim pariksi ensimmäiseksi kuukaudeksi mennä vanhempien luokse tai edes viikoiksi?

Tietenkin rahalla varmasti apua saa.

Surullisinta minusta on ettei olisi lähellä ketään jonka mielestä oma vauva on maailman ihanin.

Voi tulla toimeen. Vaikka minulla oli mies, niin käytännössä vauvat olen hoitanut vauvat aina yksin vaikka heräilivät kymmenenkin kertaa yössä. En kuitenkaan itse tekisi lasta ilman tukiverkkoa tai puolisoa. Vauvan kanssa vielä selviää, koska on pakko selvitä ja vuosi on lyhyt aika. Mutta kun lapsi kasvaa ja sitä ymmärtää, ettet pääse yhtään mihinkään koskaan, koska ei ole ketään kenelle jättää lasta, niin se olisi minulle liikaa. Myös se tunne kun olet sairaana eikä ole ketään, on varmasti raskasta. Tai lapsi on sairas eikä ole ketään, kuka olisi kiinnostunut hänen voinnistaan. 

Toisaalta yhden lapsen kanssa voi luoda jonkinaisen tukiverkoston jos olet sosiaalinen. 

Minä tulen toimeen, koska on pakko. Ketään en suosittelisi hankkimalla hankkimaan lastan yksinään ilman tukiverkkoa. Elämä yksin lapsen kanssa onnistuu jos on pakko, mutta tavattoman raskasta tämä on. 

Tulee toimeen, raskasta välillä on. Sairastelu vie ylimääräistä energiaa, ihan perus flunssat ja vatsataudit. Äiti ei voi olla kipeä, kuumeessa ja oksetuksessakin pitää viedä lapsi leikkipuistoon ja käydä kaupassa. Lisäksi ei ole koskaan omaa aikaa enää. Tukiverkot on pöppöä, ei kukaan tule apuun, kun sitä apua todella tarvitsisi. Ihmisillä on omakin elämä.

Kaipa tuo lutviutuu, jos aktiivisesti lähdet hakemaan tukiverkkoja mainituista kerhoista yms. 

Oma äitini ei niin tehnyt. En kylläkään tiedä, oliko 80-luvulla mitään mammakerhoja joista hakea muita äitejä kaveriksi, mutta jos olikin niin oma äitini ei niihin lähtenyt. Ystäviä, tuttuja tai sukulaisia hänellä ei ollut ja avioero isästäni tuli kun olin todella nuori. 

Voin omasta takaa kertoa että kaikki tuo oli äärettömän vaikeaa. Äidillä ei koskaan ollut ketään, ja kyllä se ainakin hänen persoonassaan näkyi kun pinna kiristyi alituiseen, vitutti, mökötytti ja suututti, rahat oli vähissä ja me lapsethan siinä oltiin ne lähimmät joihin tuntoja purkaa. Oltiin jossain vaiheessa paljon päiväkodeissa tai meitä raijattiin eestaas jollain epämääräisillä lapsenlikoilla kun äidillä oli menoja ja "menoja". Muistan aivan jäätävän yksinäisyyden ikävän ja pelon tunteen. Toisaalta ei halunnut usein olla äidinkään kanssa, kun tällä oli aina niin paha olla. 

Kun kasvoin kouluikäiseksi äiti lemppasi nuoremmat sisarukseni täysin minun hoiviini ja alkoi elää omaa "kadotettua" elämäänsä. 

Itse alan olla hyvää vauhtia perheenperustamisiässä ja kyllä pelottaa. Itsellänikään ei ole yhtään ystäviä eikä minkäänlaisia sukulaissuhteita. Mies minulla ihmeen kaupalla on ja hyvä mies onkin, mutta tälläkään ei ole juuri minkäänlaisia sosiaalisia kontakteja: käy joskus kollegoiden kanssa lasillisella, ja perheestä on olemassa vain 70-vuotias sairas ja hauras äiti. Ahdistaa aivan valtavasti ajatus lapsen tekemisestä ja omasta pärjäämisestä. Miten mieskin jaksaisi. 

Voimia niille jotka pärjäävät yksin. 

Lapsen saaminen on aina iso juttu. Yksin on helpompi olla lapsen kanssa kuin huonossa suhteessa lapsen kanssa. Huonon suhteen hoitoon ja pahimmassa tapauksessa kumppanin tukemiseen menee energiaa, joka on lapselta pois. Vaikka meillä on lapsen kanssa välillä tylsää kahdestaan, on helpompi näin ilman riitoja.

Vauva-aika on ehkä raskainta unenpuutteen takia. Ihan se, että ei saa nukuttua kuin kolme tuntia kerrallaan, tekee hömelöksi. Koko vauva-aika on jotenkin utuista juuri väsymyksen takia.

Helpottaa, kun lapsi kasvaa, ja voi laittaa lapsen päiväkotiin.

Omalta kohdaltani olen pitänyt rimaa korkealla tekemisen suhteen lapsen ollessa pieni. Mitä enemmän teen asioita ja aktiivisempi olen, sitä energisempi olen. En jäänyt vauvan kanssa kotiin lojumaan, vaan kävelimme pitkiä lenkkejä, kävin museoissa ja eri tapahtumissa, kävin myös usein kahvilla ja syömässä. Vaihdoin asuntoa, piti etsiä uusi ja myydä vanha alta pois. Iso projekti, toisaalta oli hyvä, että oli muutakin ajateltavaa. Lisäksi opiskelin yhden vähän pidemmän tutkinnon, uutta mielenkiintoa ja aikuiskontakteja. Tosin sinnekin tunnille välillä nukahtelin, huvittavaa näin jälkeenpäin.

Jotenkin sitä vain pärjää, ei ole kyllä herkkua valvoa yötä sairaan lapsen kanssa, tai lähteä yksin yön selkään viemään lasta terveyskeskukseen.

Eteenpäin on auttanut ajatus, että aika kuluu nopeasti, kohta lapsi on jo koululainen. Lapsi on muutenkin se, mitä minusta jää tänne maailmaan jäljelle. Ja onhan se kiva seurailla jonkun elämää, kun istuu kiikkustuolissa vanhainkodissa.

Edelliseen lisäyksenä, että yksinäisen yksinhuoltajan pitää olla tuplaten aktiivisempi, jotta lapsesta kasvaa reipas. Meillä on aina jotain ohjelmaa, leikkipuistoon pitää päästä kerran, mieluiten kaksi kertaa päivässä. Kun lapsella ei ole vielä kavereita, äiti on se joka pitää seuraa. Vähän vanhempana voidaan sitten alkaa harrastamaan enemmän, käydä uimassa, liikuntakerhossa yms. Vanhemmalle lapselle on helpompi keksiä tekemistä. Ei taida olla kaukana se aika, kun kaverit tulee äitiä tärkeämmäksi elämässä, äidin tehtäväksi jää vain jääkaapin täyttäminen. Se on ihan fine mulle, saa sitä omaa aikaa :)