Miten koitte vanhempien avioeron ollessanne lapsia?

Muistan että yhtäkkiä isä vain katosi, eikä äiti puhunut asioista mitään. Todellisuudessa äitini petti isääni ja tuli paksuksi jollekin tuntemattomalle miehelle, ja isä pisti avioeron vireille. Samalla kun eroprosessi lähti käyntiin ja piti sovitella yhteishuoltajuusjärjestelyjä, äitini muutti mitään sanomatta toiselle puolelle Suomea ja "piilotteli" meitä lapsia omalta isältämme. 

Muistan epämääräisesti että joskus joitain vieraita "setiä" (niitä oli useampi..) kävi luonamme kun isä oli töissä ja muistan hyvin vaimeasti joitakin vanhempien välisiä kinoja, mutta en sen enempää. Isäni oli rauhanomainen ja sovitteleva mies. Olin eron tullessa 4-5-vuotias. 

Siinä meni sitten kokonaiset neljä vuotta kunnes isämme sai meidät lakimies puolellaan takaisin. 

Olin helpottunut. Pelkäsin isääni. Vanhempani eivät koskaan riidelleet, mutta isä riehui kotona humalassa, huusi, heitteli tavaroita, potki koiraa ja heitteli kissaa pitkin seiniä. Äiti vei kissan ja koiran naapuriin ja sieltä pääsivät uusiin koteihin. Olin 5v kun vanhempani erosivat. Muistan kun isäni huusi että hän rakastaa äitiä ja että hän ei ole koskaan ketään lyönyt. Äiti vaihtoi lukot oveen kun isä oli töissä. Isä vain kävi soittamassa ovikelloa ja huusi postiluukusta äidilleni jotain "Mä rakastan sua! Mä en koskaan satuta ketään! Mä en ole koskaan lyönyt ketään!"

Tästä on nyt 17 vuotta aikaa, en ole nähnyt isääni sen jälkeen.

Tiedän että syy eroon oli isän alkoholismi ja pettäminen. Muistan kun isäni vei minut joskus jonkun naisen luokse. Olen vihainen isälleni, mutta kiitollinen äidilleni että teki sen päätöksen. Äitini isäkin on alkoholisti ja äitini äiti katseli sitä touhua omaan kuolemaansa saakka (sai sydänkohtauksen 63-vuotiaana). Onneksi oma äitini tajusi paeta.

Vanhempani erosivat, kun olin teini-iän kynnyksellä. Vanhemmat joivat ja riitelivät paljon, pahoinpitelivät toisiaan, isä petti äitiä. Ei ollut ero helpotus, vaan henkilökohtainen helvetti avautui tuosta erosta. Äiti käänsi pahoinpitelyn minuun eron jälkeen ja tuli kai hulluksi.. Mielummin olisin mennyt isälle, mutta ei siihen aikaan lapsia isälle annettu. Äidille oli automaatio ja kukaan ei puuttunut perheen sisäisiin asiohin.

Olen itsekin eronnut ja pohdin asiaa pitkään. Exä käytti paljon alkoholia, ei ollut väkivaltainen, mutta henkisesti alisti. Elin vankilassa ja lopulta en jaksanut enää, vaan hain eron. Ympärillä olevilta ei ole herunut ymmärrystä asialle. Olen kaikkien mielestä kodinrikkoja ja tehnyt lapsille väärin.

Mulle ja siskolle se oli suuri helpotus. Meillä ei tapeltu, mutta ilmapiiri oli inhottava jatkuvasti. Faija joi, muttei ollut väkivaltainen, oli vaan tasaisesti koko ajan enemmän tai vähemmän kännissä. Ei koskaan voinut tuoda kavereita kotiin kun ei tiennyt millanen faija on. Ja vaikkei ne kaverit välttämättä edes huomanneet että se oli ottanut, hävetti silti. Ja inhotti kun näki että mutsi oli koko ajan surullinen tai jännittynyt, tuntui että pitää itse olla jotenkin superkiltti ettei vaan mutsille tule enempää paha olo. Ja samaan aikaan oli sille vihainen että miksei se voi hommata meitä eroon siitä ukosta, vetkuttelee ja odottelee vaan.

Eivät riidelleet lasten kuullen juuri ennen eikä jälkeen. Eroa ei meille lapsille selitelty ja koin sen hylkäyskokemuksena, jota käsittelen (toki yhdessä lukuisten muiden samankaltaisten ongelmien kanssa) yhä terapiassa. Olin 6v.

Minulle on aina ollut päivänselvää että jos lapsia hankin, en miehestä enää eroa. No, enpä ole yllättäen löytänyt miestä ja lastenhankintaikä kohta ohi, eli sitä ei enää kauaa tarvitse miettiä :D

Ei tietenkään pelkän avioeron syytä tämä kaikki, se oli vain jonkinlainen jäävuoren huippu.