Lasten esittely uudelle kumppanille ja yhteiset tekemiset

Minkä ikäisiä omat lapsesi ovat? Oletko sanonut miehelle ettet halua uusperhettä?

Siis olette alkaneet seurustella lähes saman tien kun mies erosi? Teinit ei varmasti halua tutustua heti äitipuoliehdokkaaseen. Mutta mies ei halua hylätä lapsiaan. Miehelle toisaalta epäreilua, joutuu sopeutumaan sinun elämään ja sinä saat elää aivan omaasi. Meillä hieman sama juttu: olemme eronneet, minulla vielä lapset kotona (vaihtelevat kahden lähekkäin olevan kodin väliä), miehellä jo aikuisia ja omillaan, Elämme etäsuhdetta, lapseni saavat itse päättää lähtevätkö isälleen viikonloppuna kun mies on täällä . eikä tunnu olevan kiire pois. Jotenkin tuo, että lapset saavat itse vaikuttaa paljonko tutustuvat on ollut meillä hyvä, ei niitä kannata pakottaa. MItä sinun lapsesi miehestä ajattelevat?

Tapailimme pitkään silloin tällöin, ja kyllä, mies oli vasta eronnut, mutta peitteli tätä tietoa alussa. En tiedä, onko tämä seurustelua vieläkään. En minä kysyttäessä statustani sanoisi spontaanisti olevani varattu.

En ole ollenkaan ollut kilpailemassa miehen ja hänen lastensa välisestä ajasta. Arvostan hänen isyyttään ja haluaan olla lastensa elämässä. Hän ei ole yhtään kertaa muuttanut aikataulujaan lasten suhteen minun vuokseni, enkä ole edes ehdottanut, vaikka näemme harvoin. Kuluneen vuoden aikana miehellä lapset ovat olleet lisäksi aivan kaikki lomat ja pyhät.

Minun lapseni ovat jo joutuneet oppimaan siihen, että miehiin ei voi luottaa. He ovat kuitenkin hyvin avoimia ja iloisia ja pitävät lähtökohtaisesti kaikista. He tutustuisivat mieheen mielellään enemmän, mutta ovat samalla varuillaan. Minä en halua heidän tutustuvan, koska joskus - tai ehkä juuri tähän seikkaan - tämä kuitenkin loppuu. Lasten ei tarvitse enää yhtään eroa joutua kokemaan. Miehen lapsia voisimme helposti siltä suojella.

Vierailija kirjoitti:

Tapailimme pitkään silloin tällöin, ja kyllä, mies oli vasta eronnut, mutta peitteli tätä tietoa alussa. En tiedä, onko tämä seurustelua vieläkään. En minä kysyttäessä statustani sanoisi spontaanisti olevani varattu.

En ole ollenkaan ollut kilpailemassa miehen ja hänen lastensa välisestä ajasta. Arvostan hänen isyyttään ja haluaan olla lastensa elämässä. Hän ei ole yhtään kertaa muuttanut aikataulujaan lasten suhteen minun vuokseni, enkä ole edes ehdottanut, vaikka näemme harvoin. Kuluneen vuoden aikana miehellä lapset ovat olleet lisäksi aivan kaikki lomat ja pyhät.

Minun lapseni ovat jo joutuneet oppimaan siihen, että miehiin ei voi luottaa. He ovat kuitenkin hyvin avoimia ja iloisia ja pitävät lähtökohtaisesti kaikista. He tutustuisivat mieheen mielellään enemmän, mutta ovat samalla varuillaan. Minä en halua heidän tutustuvan, koska joskus - tai ehkä juuri tähän seikkaan - tämä kuitenkin loppuu. Lasten ei tarvitse enää yhtään eroa joutua kokemaan. Miehen lapsia voisimme helposti siltä suojella.

Ehkä tuo varovaisuus on ihan aiheellista. Juuri eronneena mies ei välttämättä ole eroansa käsitellyt, enemmän vain laastarin tarpeessa, ja sinulla kolme pientä (?) lasta mietittävänä.Eikä tuolla tapailulinjalla kannata jatkaakin ilman, että kumminkaan päin hirveästi lapsia mukaan sotkee?

Vierailija kirjoitti:

Minkä ikäisiä omat lapsesi ovat? Oletko sanonut miehelle ettet halua uusperhettä?

Omat lapseni ovat alakoulussa. Olen kertonut huolistani ja siitä, että meidän perheitämme ei koskaan voi yhdistää. Minulla on eläväiset, puheliaat, aktiiviset ja siksi ärsyttävät lapset, miehellä todella hiljaiset ja passiiviset teinit. Olisi todella julmaa lapsia kohtaan yrittää koskaan survoa heitä yhteen pakettiin. Takuuvarmasti kaikki voisivat huonosti ja tunnelma olisi tukehduttava jo yhdessä viikonlopussa.

Voi ap, kirjoittamasi tekstit oikein huutavat epävarmuuttasi ja kuinka sekaisin olet. Rauhoitu nyt ja yritä elää muutakin elämää kuin tuon miehen sanomisten ja tekemisten kautta. Lopeta myös viimeistään tähän paikkaan miehen lasten haukkuminen ja omien lastesi paremmuuden korostaminen, sahaat sillä tavoin omaa oksaasi. Vaikka olisit kuinka epätoivoinen, niin rauhoitu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minkä ikäisiä omat lapsesi ovat? Oletko sanonut miehelle ettet halua uusperhettä?

Omat lapseni ovat alakoulussa. Olen kertonut huolistani ja siitä, että meidän perheitämme ei koskaan voi yhdistää. Minulla on eläväiset, puheliaat, aktiiviset ja siksi ärsyttävät lapset, miehellä todella hiljaiset ja passiiviset teinit. Olisi todella julmaa lapsia kohtaan yrittää koskaan survoa heitä yhteen pakettiin. Takuuvarmasti kaikki voisivat huonosti ja tunnelma olisi tukehduttava jo yhdessä viikonlopussa.

Niistää elävistä lapsista kasvaa usein hiljaisia ja passiivisia - ainakin kun heitä noin ulkopuolelta otona näkee. Mies on selvästi hyvä isä, kannattaisiko hänen tässäkin asiassa kuulla lapsiaan? Lapset eivät myöskään varmasti halua tuollaista yhteiseloa isäviikoiksi(viikonlopuilsi, heidän näkökulmastaan ero tapahtui ihan just ja kahden kodin mallissakin on opettelemista.

Ymmärrän hyvin, jos mies on alkanut ihmetellä. Etkö olekaan valmis ottamaan häntä kokonaisuutena? Jutelkaa mitä suhteelta haluatte, onko se etenemässä johonkin? Seurusteletteko? Haaveileeko mies perheestä kanssasi?

Mies on lasten äidistä eronnut jo vuosia sitten. Viimeisin ero oli avopuolisosta, joka ei ollut lasten äiti.

En minä omia lapsiani kehu. En olisi halunnut, että mies edes tapaa heitä tai sotkuista, rumaa kotiani. Emme kuitenkaan olisi muutoin nähneet koskaan. Olisin halunnut, että tapaamme vain kahden kesken ilman lapsia ja ilman suuria suunnitelmia, koska sellaisia ei edes voi olla. En halua hänen arkeensa, enkä halua häntä minun arkeeni, en todellakaan. Nyt kuitenkin on pakosta ollut niin, että hän on tullut enemmän minun elämääni kuin hän minun. Ne muutamat kerrat, kun olen hänen lapsiaan nähnyt ovat olleet mielestäni aivan omituisia, epäluontevia ja kiusallisia, enkä ole nähnyt mitään tarvetta kohtaamisille, koska ne eivät ole olleet pakollisia. Niistä ei ole tullut mitään lisäarvoa kenenkään elämään, päinvastoin, paha ja ahdistunut olo kaikille.

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän hyvin, jos mies on alkanut ihmetellä. Etkö olekaan valmis ottamaan häntä kokonaisuutena? Jutelkaa mitä suhteelta haluatte, onko se etenemässä johonkin? Seurusteletteko? Haaveileeko mies perheestä kanssasi?

Olin todellakin vakuuttunut siitä, että mies on riittävän viisas ymmärtämään, että hänen lapsensa eivät missään tapauksessa tarvitse minua saati kamalia älämölöileviä lapsia heidän elämäänsä. He voivat jatkaa elämäänsä siitä huolimatta, että tapailisimme (tai olisimme tapailleet). Hänen ajatuksensa siitä, että en ole tullut hänen elämäänsä tuli aivan täysin puun takaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän hyvin, jos mies on alkanut ihmetellä. Etkö olekaan valmis ottamaan häntä kokonaisuutena? Jutelkaa mitä suhteelta haluatte, onko se etenemässä johonkin? Seurusteletteko? Haaveileeko mies perheestä kanssasi?

Olin todellakin vakuuttunut siitä, että mies on riittävän viisas ymmärtämään, että hänen lapsensa eivät missään tapauksessa tarvitse minua saati kamalia älämölöileviä lapsia heidän elämäänsä. He voivat jatkaa elämäänsä siitä huolimatta, että tapailisimme (tai olisimme tapailleet). Hänen ajatuksensa siitä, että en ole tullut hänen elämäänsä tuli aivan täysin puun takaa.

Olisko molemmin puolin loppun alkua ilmassa? Yhdessä oltu, palikat ei loksahda kohdilleen? Miten sinulla itselläsi oma jaksaminen? Aika paljon tekstissäsi kuultaa negatiivisuus, "lapseni ovat oppineet miesten epäluoettavuuden", näinkö puhut heille heidän isästään? ja kommentit tämän suhteen tulevaisuudesta, älämölöilevät lapset, oma sotkuinen ja ruma koti? Millä saisit itsellesi paremman olon, silloin nuo elämän ongelmatkin voisivat tuntua voitettavilta haasteilta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän hyvin, jos mies on alkanut ihmetellä. Etkö olekaan valmis ottamaan häntä kokonaisuutena? Jutelkaa mitä suhteelta haluatte, onko se etenemässä johonkin? Seurusteletteko? Haaveileeko mies perheestä kanssasi?

Olin todellakin vakuuttunut siitä, että mies on riittävän viisas ymmärtämään, että hänen lapsensa eivät missään tapauksessa tarvitse minua saati kamalia älämölöileviä lapsia heidän elämäänsä. He voivat jatkaa elämäänsä siitä huolimatta, että tapailisimme (tai olisimme tapailleet). Hänen ajatuksensa siitä, että en ole tullut hänen elämäänsä tuli aivan täysin puun takaa.

Olisko molemmin puolin loppun alkua ilmassa? Yhdessä oltu, palikat ei loksahda kohdilleen? Miten sinulla itselläsi oma jaksaminen? Aika paljon tekstissäsi kuultaa negatiivisuus, "lapseni ovat oppineet miesten epäluoettavuuden", näinkö puhut heille heidän isästään? ja kommentit tämän suhteen tulevaisuudesta, älämölöilevät lapset, oma sotkuinen ja ruma koti? Millä saisit itsellesi paremman olon, silloin nuo elämän ongelmatkin voisivat tuntua voitettavilta haasteilta?

Mies tietää itsetunto-ongelmistani, joihin haen apua. Luulin todellakin, että hän ymmärtää, etten minä tarvitse lisähaasteita teineistä, jotka eivät minusta kuitenkaan pitäisi (he eivät oikeasti halua olla kenenkään aikuisen kanssa tekemisissä, eivätkä haluaisi asua kummankaan vanhempansakaan luona (normaalihkoa teiniangstia kai)) ja vielä tärkeämpänä, etteivät hänen lapsensa tarvitse mitään uusia kuvioita, uusia tutustumisia elämänvaiheessa, joka muutenkin on vaikea. Mies ei puhu avoerostaan, ei haluistaan, eikä haaveistaan. Eikä hän ilmeisesti sitten ollutkaan se järkevä, turvallinen ja viisas, epäitsekäs aikuinen, jonka luulin hänen olevan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän hyvin, jos mies on alkanut ihmetellä. Etkö olekaan valmis ottamaan häntä kokonaisuutena? Jutelkaa mitä suhteelta haluatte, onko se etenemässä johonkin? Seurusteletteko? Haaveileeko mies perheestä kanssasi?

Olin todellakin vakuuttunut siitä, että mies on riittävän viisas ymmärtämään, että hänen lapsensa eivät missään tapauksessa tarvitse minua saati kamalia älämölöileviä lapsia heidän elämäänsä. He voivat jatkaa elämäänsä siitä huolimatta, että tapailisimme (tai olisimme tapailleet). Hänen ajatuksensa siitä, että en ole tullut hänen elämäänsä tuli aivan täysin puun takaa.

Olisko molemmin puolin loppun alkua ilmassa? Yhdessä oltu, palikat ei loksahda kohdilleen? Miten sinulla itselläsi oma jaksaminen? Aika paljon tekstissäsi kuultaa negatiivisuus, "lapseni ovat oppineet miesten epäluoettavuuden", näinkö puhut heille heidän isästään? ja kommentit tämän suhteen tulevaisuudesta, älämölöilevät lapset, oma sotkuinen ja ruma koti? Millä saisit itsellesi paremman olon, silloin nuo elämän ongelmatkin voisivat tuntua voitettavilta haasteilta?

Mies tietää itsetunto-ongelmistani, joihin haen apua. Luulin todellakin, että hän ymmärtää, etten minä tarvitse lisähaasteita teineistä, jotka eivät minusta kuitenkaan pitäisi (he eivät oikeasti halua olla kenenkään aikuisen kanssa tekemisissä, eivätkä haluaisi asua kummankaan vanhempansakaan luona (normaalihkoa teiniangstia kai)) ja vielä tärkeämpänä, etteivät hänen lapsensa tarvitse mitään uusia kuvioita, uusia tutustumisia elämänvaiheessa, joka muutenkin on vaikea. Mies ei puhu avoerostaan, ei haluistaan, eikä haaveistaan. Eikä hän ilmeisesti sitten ollutkaan se järkevä, turvallinen ja viisas, epäitsekäs aikuinen, jonka luulin hänen olevan.

Kun saat avun kautta itsetuntoa ja näkemystä, niin voit itse olla se järkevä, turvallinen, viisas ja epäitsekäs aikuinen. Kun niin on, löytyy vierelle helpommin samanlainen. Keskity itseesi!

Tämä on samanlainen aloitus pikkusen eri muodossa kun hetki sitten poistettu. Miehellä oli kaksi lasta ja kyseltiin pitääkö tutustua miehen lapsiin

Ap, teitä ei ole tarkoitettu yhteen millään tavoin, joten ala vihdonkin huolehtimaan siitä oman pääsi kuntoon laittamisesta, perheestäsi ja kodistasi, ja unohda muut ulkopuoliset asiat kokonaan. Et ole valmis mihinkään pysyvään vielä aikoihin, joten jos joskus meinaat olla, niin sinun pitää huolehtia itsestäsi. Älä ole epätoivoinen.

Sutturat piiloon niin kaikki voi paremmin.

Kuulostat tosi katkeralta. Kaikki on vaan negatiivista paskaa :D

Eikö se oo sama heittää koko suhde pois ja alkaa elämään sitä omaa elämää.

Vierailija kirjoitti:

Kuulostat tosi katkeralta. Kaikki on vaan negatiivista paskaa :D

Eikö se oo sama heittää koko suhde pois ja alkaa elämään sitä omaa elämää.

Olenkin varmasti. Tämän ketjun tarkoitus oli kyseenalaistaa tai ihmetellä aikuisten tarvetta sotkea lastensa elämää siksi, että viihtyvät itse yhdessä. Minulle on sanottu, että lapset sopeutuvat kyllä. Silti minusta lapset pitäisi yrittää huomioida ja käsittää se, etteivät he välttämättä ollenkaan osaa sanoittaa sitä, mitä haluaisivat tai miltä tuntuu.

Toivoin, että elämäni voisi olla yhdistelmä omaa arkeani ja miehen tapailua silloin tällöin. Ehkä se sitten vain on oltava sitä arkea.

Meillä on molemmilla lapsia, mutta todella harvoin teemme yhdessä mitään. Pakottaminen ei koskaan tuota mitään hyvää. Olen sitä mieltä, että uusperheet kaatuvat nimenomaan pakottamiseen: osapuolet eivät saa itse päättää missä määrin osallistuvat toistensa elämään.

Ongelma lienee se, että ap:n mielestä on ok, että hänen lapset on mukana yhteisessä elämässä ja tapaamisissa, mutta se ei, että miehen lapset osallistuisivat. Ymmärrän, että täysin kahdenkeskisten tapaamisten järjestäminen on vaikeaa tai mahdotonta. Tuo näyttää ja tuntuu kuitenkin helposti siltä, että et hyväksy miehen lapsia. Teineistä voi tuntua siltä, että sinä et heitä hyväksy. Ajattele asiaa toisin päin - miten kokisit tilanteen, jossa miehen lapset on tapaamisissa mukana, mutta mies sanoisi, että ei halua sun lapsia mukaan?