Lasten esittely uudelle kumppanille ja yhteiset tekemiset

Vierailija kirjoitti:

Ongelma lienee se, että ap:n mielestä on ok, että hänen lapset on mukana yhteisessä elämässä ja tapaamisissa, mutta se ei, että miehen lapset osallistuisivat. Ymmärrän, että täysin kahdenkeskisten tapaamisten järjestäminen on vaikeaa tai mahdotonta. Tuo näyttää ja tuntuu kuitenkin helposti siltä, että et hyväksy miehen lapsia. Teineistä voi tuntua siltä, että sinä et heitä hyväksy. Ajattele asiaa toisin päin - miten kokisit tilanteen, jossa miehen lapset on tapaamisissa mukana, mutta mies sanoisi, että ei halua sun lapsia mukaan?

Olisin kiitollinen kaikkien puolesta, koska tietäisin itsekin, että elo teinieni kanssa olisi haastavaa ja ymmärtäisin, ettei heidän elämäänsä saisi järkyttää uusilla ihmisillä. Olisi aivan kauheaa (ja tapahtunutkin jo), jos mies kilpailisi lasteni huomiosta kanssani tai ajastani lasteni kanssa. En minä missään tapauksessa haluaisi jännitteitä lisää mihinkään. Ymmärtäisin, että parisuhde on miehen ja naisen välinen asia ja nainen ja lapset ovat perhe. Miehen lasten kanssa olisin tekemisissä, mikäli se tuntuisi oikealta ja hyvältä lasten kannalta.

Miehen lapset eivät ole päässeet käsittelemään edes miehen avovaimon poismuuttoa. He juuri ja juuri tietävät, että minä olen olemassa. Ajattelen vahvasti niin, että lapset olisivat pahoittaneet mielensä, jos olisin viemässä isän huomiota silloin, kun ovat hänen luonaan ennemmin kuin että ajattelisivat, että en hyväksyisi heitä. Ei ainakaan oma esiteinini osaa edes ajatella sillä tavalla, vaan nimenomaan ajattelee omasta näkökulmastaan huvittaako vaiko eikö, kelpaako joku vaiko eikö.

Ja vielä se, että minusta EI OLE ok, että lapseni ja mies joutuvat näkemään toinen toisiaan. Olen kertonut lapsille, että mies ei ole heitä varten, vaan hän on minun ystäväni ja näkisimme kahdestaan, jos se olisi mahdollista. Miehelle olen sanonut, ettei hän saa puuhastella tai lupailla lapsille mitään, jotta he eivät vahingossakaan alkaisi kiintyä liikaa.

Emme olisi tavanneet oikeastaan ollenkaan, jos emme olisi tehneet kompromissia minun lasteni suhteen. Ehkä tosiaan ei olisi pitänytkään. Mies vaan ei osannut ollenkaan kertoa, mitä haluaisi, enkä osannut edes ajatella tällaisia ajatuksia olemassa olleenkaan. Olemme nähneet harvoin ja sitoutumisen astekin on mitä on.

Ap, ehkä minun kokemukseni hieman vastaavasta tilanteesta auttaa hahmottamaan, mitä teilläkin voi parhaimmillaan ollaan: minä aloin 1,5 vuotta erostani tapailla miestä, jolla on kaksi teini-ikäistä lasta. Omani olivat tuolloin päiväkoti- ja alakouluiässä. Miehen lapset erittäin rauhallisia, omani mallia ei-koskaan-hiljaa, ei-koskaan-paikoillaan. Meillä on molemmilla viikko-viikko-systeemi, joten yhteistä lapsetonta aikaa on, vastoin kuin teillä. Suhteen syventyessä alkoi kuitenkin tuntua raskaalta olla joka toinen viikko täysin erossa. Emme ole siltikään halunneet pakottaa kaikkia yhteen muottiin, joten asumme erillämme. Yhdessä vietämme 1-2 viikonloppua kuussa. Yhteentörmäyksiä on tullut, uusiin ihmisiin tutustuminen on vaatinut sopeutumista kaikilta, mutta pikkuhiljaa olemme hitsautuneet yhteen, alkaneet luottaa toisiimme ja nauttia yhdessäolosta koko porukalla. Pari avainjuttua siinä on: aikuisten pitää vetää yhtä köyttä eli pitää yhdessä sopia, mikä on yhdessäolon "malli". Lisäksi pitää olla kaikille lapsille yhteiset pelisäännöt (ikä huomioiden toki). Väkisin ei myöskään pidä yrittää luoda perhettä eikä pakottaa ketään tykkäämään toisesta. Todella tärkeää on myös pyrkiä eroon ns. vieraskoreudesta eli korostaa etenkin lapsille että tunteet saa näyttää ja niistä puhutaan avoimesti, mutta kukaan ei saa kohdella toista asiattomasti. Tällä reseptillä meistä on vuosien saatossa hitsautunut jonkinlainen moderni perhe, tavallisine iloineen ja suruineen. Mies viettää edelleen aikaa vain omien lastensa kanssa, kuten myös minä omieni, mutta kun olemme kaikki yhdessä, meillä on välitön ja hyvä fiilis. Tämä siis esimerkkinä siitä mihin avoimuudella ja ketään mihinkään pakottamatta, pikkuhiljaa tutustumalla voi päästä vaikka lähtökohtaisesti voi tuntua, että kahden perheen yhdistäminen olisi mahdotonta.

Kiitos viestistäsi. Siinä oli järkeä ja kokemuksen ääntä.

Olen myös sitä mieltä, että aikuisista kaikki lähtee. Lähtökohdatkin kuitenkin ovat monin tavoin kovin haastavat ja kuten joku jo kirjoittikin, ei meitä olekaan tarkoitettu yhteen. Mies on exvaimolleen edelleen katkera, mutta ei puhu siitä. Hänen mielestään ex oli myös voimakas vaikuttaja siinä, että perhe-elämä uuden avovaimon, lasten ja hänen välillään ei onnistunut, vaikka avovaimolla ei lapsia ollutkaan. Mies on itse hiljainen ja hänen on vaikeaa avautua. Hänen lapsensa ovat vielä paljon haastavampia, myös siis miehen omasta mielestä. Lapset eivät halua nähdä edes käsittääkseni oikein mukavia isovanhempiaan, eivätkä he innostu mistään tekemisistä isänkään kanssa, tosin isä jatkuvasti sinnikkäästi yrittää, mikä on hienoa. Minun lapseni ovat lähinnä kuuvaamasi omiesi kaltaisia, ja hiljaisille ihmisille varmasti aivan mielettömän rasittavia. Meillä ei ole mitään yhteisiä harrastuksia, elämänrytmit ovat täydellisen erilaiset ja arvomaailmoissa ja elintasoissakin eroja.

Miehen kanssa oli viime viikkoon kaikki käsittämättömän hyvin. Olin kymmeniä kertoja kysellyt, mitä hän toivoisi ja haluaisi, muttei hän koskaan osannut sanoa muuta kuin että hänellä on hyvä olla. Tämä tuli ihan puskista. Eihän sellaisella voi jatkoa olla, jossa ei omia toiveita ja haluja voi tuoda esille ja jotka eivät voi toteutua. Itse asiassa kehoitinkin miestä etsimään sellaisen kumppanin, jonka kanssa voivat tehdä neljästään asioita. Se en ole minä.

Vierailija kirjoitti:

Kiitos viestistäsi. Siinä oli järkeä ja kokemuksen ääntä.

Olen myös sitä mieltä, että aikuisista kaikki lähtee. Lähtökohdatkin kuitenkin ovat monin tavoin kovin haastavat ja kuten joku jo kirjoittikin, ei meitä olekaan tarkoitettu yhteen. Mies on exvaimolleen edelleen katkera, mutta ei puhu siitä. Hänen mielestään ex oli myös voimakas vaikuttaja siinä, että perhe-elämä uuden avovaimon, lasten ja hänen välillään ei onnistunut, vaikka avovaimolla ei lapsia ollutkaan. Mies on itse hiljainen ja hänen on vaikeaa avautua. Hänen lapsensa ovat vielä paljon haastavampia, myös siis miehen omasta mielestä. Lapset eivät halua nähdä edes käsittääkseni oikein mukavia isovanhempiaan, eivätkä he innostu mistään tekemisistä isänkään kanssa, tosin isä jatkuvasti sinnikkäästi yrittää, mikä on hienoa. Minun lapseni ovat lähinnä kuuvaamasi omiesi kaltaisia, ja hiljaisille ihmisille varmasti aivan mielettömän rasittavia. Meillä ei ole mitään yhteisiä harrastuksia, elämänrytmit ovat täydellisen erilaiset ja arvomaailmoissa ja elintasoissakin eroja.

Miehen kanssa oli viime viikkoon kaikki käsittämättömän hyvin. Olin kymmeniä kertoja kysellyt, mitä hän toivoisi ja haluaisi, muttei hän koskaan osannut sanoa muuta kuin että hänellä on hyvä olla. Tämä tuli ihan puskista. Eihän sellaisella voi jatkoa olla, jossa ei omia toiveita ja haluja voi tuoda esille ja jotka eivät voi toteutua. Itse asiassa kehoitinkin miestä etsimään sellaisen kumppanin, jonka kanssa voivat tehdä neljästään asioita. Se en ole minä.

Oletko vähän outo?? Mikset voi olla nelistään??? Rusinat pullasta noukit?

Olet niin tyypillinen uusikko joka vihaa miehen lapsia. Et halua edes yrittää.

Kuulostaa oudolta tuo "seurustelusi". Ette juttele, vietä aikaa yhdessä, ette halua olla toistenne elämissä? Kuulostaa panosuhteelta, jos siltäkään.

Ja oudolta kuulostaa myös tuo lastesi kohtelu. Oletko kenties katkera heidän olemassaolostaan? Pilaako se kenties sen kuuluisan oman elämän jota haluaisit viettää? Eikai kukaan äiti puhu lapsistaan noin. Ja miksi heille pitää kertoa että "Mies ei ole teitä varten"??? Haloo, ei lapsille sellaista sanota! Kyllähän lapset tietävät ettei vanhempien ystävät (siis ihan kaikenlaiset ystävät) ole "heitä varten", mutta eikai sen pitäisi normaalia ihmisten välistä kommunikaatiota estää.

Korjaa ongelmat itsesi kanssa ja lopeta lastesi syyllistäminen ja kaltoinkohtelu (joka lienee ainakin osin tiedostamatonta).

Tuo, mitä sinulla kyseisen miehen kanssa on, ei ole suhde. Se on satunnaista tapailua ja/tai paneskelua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos viestistäsi. Siinä oli järkeä ja kokemuksen ääntä.

Olen myös sitä mieltä, että aikuisista kaikki lähtee. Lähtökohdatkin kuitenkin ovat monin tavoin kovin haastavat ja kuten joku jo kirjoittikin, ei meitä olekaan tarkoitettu yhteen. Mies on exvaimolleen edelleen katkera, mutta ei puhu siitä. Hänen mielestään ex oli myös voimakas vaikuttaja siinä, että perhe-elämä uuden avovaimon, lasten ja hänen välillään ei onnistunut, vaikka avovaimolla ei lapsia ollutkaan. Mies on itse hiljainen ja hänen on vaikeaa avautua. Hänen lapsensa ovat vielä paljon haastavampia, myös siis miehen omasta mielestä. Lapset eivät halua nähdä edes käsittääkseni oikein mukavia isovanhempiaan, eivätkä he innostu mistään tekemisistä isänkään kanssa, tosin isä jatkuvasti sinnikkäästi yrittää, mikä on hienoa. Minun lapseni ovat lähinnä kuuvaamasi omiesi kaltaisia, ja hiljaisille ihmisille varmasti aivan mielettömän rasittavia. Meillä ei ole mitään yhteisiä harrastuksia, elämänrytmit ovat täydellisen erilaiset ja arvomaailmoissa ja elintasoissakin eroja.

Miehen kanssa oli viime viikkoon kaikki käsittämättömän hyvin. Olin kymmeniä kertoja kysellyt, mitä hän toivoisi ja haluaisi, muttei hän koskaan osannut sanoa muuta kuin että hänellä on hyvä olla. Tämä tuli ihan puskista. Eihän sellaisella voi jatkoa olla, jossa ei omia toiveita ja haluja voi tuoda esille ja jotka eivät voi toteutua. Itse asiassa kehoitinkin miestä etsimään sellaisen kumppanin, jonka kanssa voivat tehdä neljästään asioita. Se en ole minä.

Oletko vähän outo?? Mikset voi olla nelistään??? Rusinat pullasta noukit?

No siksi, että miehen lapset joutuisivat olemaan omassa kodissaan ihan vaivautuneina, eikä se olisi oikein. Miksi teinit pitäisi pakottaa jakamaan kotiaan ihmisen kanssa, jonka kanssa eivät halua? Olen outo, kun yritän ottaa miehen lasten aseman ja tunteet huomioon?

Vierailija kirjoitti:

Tuo, mitä sinulla kyseisen miehen kanssa on, ei ole suhde. Se on satunnaista tapailua ja/tai paneskelua.

Kyllä, tämä on tapailua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo, mitä sinulla kyseisen miehen kanssa on, ei ole suhde. Se on satunnaista tapailua ja/tai paneskelua.

Kyllä, tämä on tapailua.

Siinä tapauksessa aloitus ja otsikon "kumppanista" puhuminen oli aika harhaanjohtavia...

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa oudolta tuo "seurustelusi". Ette juttele, vietä aikaa yhdessä, ette halua olla toistenne elämissä? Kuulostaa panosuhteelta, jos siltäkään.

Ja oudolta kuulostaa myös tuo lastesi kohtelu. Oletko kenties katkera heidän olemassaolostaan? Pilaako se kenties sen kuuluisan oman elämän jota haluaisit viettää? Eikai kukaan äiti puhu lapsistaan noin. Ja miksi heille pitää kertoa että "Mies ei ole teitä varten"??? Haloo, ei lapsille sellaista sanota! Kyllähän lapset tietävät ettei vanhempien ystävät (siis ihan kaikenlaiset ystävät) ole "heitä varten", mutta eikai sen pitäisi normaalia ihmisten välistä kommunikaatiota estää.

Korjaa ongelmat itsesi kanssa ja lopeta lastesi syyllistäminen ja kaltoinkohtelu (joka lienee ainakin osin tiedostamatonta).

Meidän perheessämme eletään vahvasti lasten kautta ja lasten ehdoilla. Minulla ei ole koskaan omaa aikaa, enkä sitä ole kaivannutkaan. Olemme jutelleet, että mies on nimenomaan minun ystäväni, ja he voivat silloin yrittää keskittyä omiin juttuihinsa. En myöskään halua, että lapset kiintyvät enää kehenkään. Muutaman kerran minun elämääni on jo tultu "lasteni kautta", enkä halua enää, että sellaista tapahtuu. En halua lasteni särkyvän ainaisista eroista.

Vierailija kirjoitti:

Olet niin tyypillinen uusikko joka vihaa miehen lapsia. Et halua edes yrittää.

Lapset eivät halua tutustua uusiin ihmisiin, ja vihaavat jo lähtökohtaisesti uusia aikuisia ja ovat ihan periaatteestakin kaikkea vastaan. Minä ymmärrän sen ja yritän kunnioittaa sitä, enkä pakottaa mitään tapahtumaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olet niin tyypillinen uusikko joka vihaa miehen lapsia. Et halua edes yrittää.

Lapset eivät halua tutustua uusiin ihmisiin, ja vihaavat jo lähtökohtaisesti uusia aikuisia ja ovat ihan periaatteestakin kaikkea vastaan. Minä ymmärrän sen ja yritän kunnioittaa sitä, enkä pakottaa mitään tapahtumaan.

Tai sitten et vaan itse halua tutustua uusiin ihmisiin..

Minusta on vain kaksi vaihtoehtoa, joko a) suhde on aikuisten juttu ja tavataan ilman lapsia silloin kun se on mahdollista ja ei sotketa asialla millään tavalla lasten elämää tai b) otetaan lapset tapailuun ja yhteiseen olemiseen mukaan, oli se sitten saman katon alla asumista tai edelleen tapailua. Jos lapset otetaan mukaan otetaan kummankin lapset mukaan. Se, että otetaan vain toisen lapset ja sanotaan heille, että te olette mukana vain, koska teille ei ole muuta paikkaa, älkää tutustuko ja kiintykö tähän henkilöön, hän on vain äidin kaveri, ei ole mikään vaihtoehto.

Parempi tuokin, kun rynnätä suoraan yhteen asumaan.

Kaverin ex muutti uuden naisensa kanssa yhteen alle vuosi kotoa muutosta. Miehen lapset (murrosikäiset) eivät ole tavanneet edes isän uutta naista ja tämän lapsia ja nyt ovat jo muuttaneet yhteen. Isä vaan ihmettelee, miksi lapset eivät halua tulla enää hänen luo viikonloppuisin.

Olisikohan kannattanut ensin tutustua rauhassa....