Lue keskustelun säännöt.
Apua! Teenkö virheen jos menen naimisiin?
22.04.2016 |
Olen menossa naimisiin tämän vuoden aikana, ja haluaisin kysyä pitkän parisuhteen kokeneilta naisilta, millä tavalla rakastatte puolisoitanne/kumppanianne?
Oma tuleva aviopuolisoni on kaikkea mitä mieheltä toivoa voisin. Miehessä ei ole mitään nimellistä vikaa, jota voisin osoittaa sormella, tai mitä haluaisin hänessä muuttaa. Mutta en ole ikinä ollut hullun rakastunut mieheeni. Olen ollut hänestä kiinnostunut, pitänyt häntä viehättävänä ja sitten luonnollisesti päädyimme tähän pisteeseen missä olemme nyt. Mies ei aiheuta minulle perhosia vatsaan, eikä ole ikinä aiheuttanutkaan.
En tiedä miten rakkaus määritellään, mutten ole ikinä rakastanut miestäni kovin palavasti. Olen hänelle hyvä, kuunteleva puoliso, enkä koskaan satuttaisi häntä. Tuen ja kannustan häntä, ja hän tekee saman minulle. En ole hänestä mustasukkainen, ja yhteiselomme on harmonista. Meillä on yhteiset tulevaisuuden tavoitteet ja suhde toimii. Emme oikeastaan riitele ikinä, ja jos riitelemme, sovimme nopeasti. Suhteemme toimii päällisin puolin kuin rasvattu.
Kuitenkin sitten tässä pari päivää sitten näin ohimennen kaupungilla erästä vanhaa tuttuani, jonka kanssa meillä oli jonkinlaista vispilänkauppaa aikoinaan. Olin hullun ihastunut tuohon mieheen, tein typeriä asioita sen nimissä ja aina jos näen miehen tai edes kuulen hänen nimensä, sydämeni hakkaa ja vatsa menee sekaisin. En varsinaisesti kaipaa tuon kyseisen miehen perään, sillä emmehän enää edes tunne toisiamme. Mutta muistan sen tunteen, kun tuntui että hehkuin miehen seurassa, ilmassa väreili ja kemia välillämme oli niin voimakas. En ole koskaan kokenut sellaista kenenkään toisen kanssa. Edes nykyisen kumppanini.
Tiedän olevani onnekas kun minulla on niin hyvä mies ja parisuhde. Mutta minua häiritsee se, että illalla kun valot sammuu ja käymme nukkumaan, mietin melkein joka ilta että se jokin puuttuu. Miehen seurassa oloni on turvallinen, hyvä ja rauhallinen, mutta me emme usein keskustele mistään syvällisemmistä asioista. Tuntuu, ettei meitä kumpaakaan oikein edes kiinnosta tietää toisesta ja toisen elämästä kaikkea. Sellaista toisten lauseiden loppuun saattamista ei tapahdu. Mies on hyvännäköinen ja ihana, muttemme ole toistemme sielunkumppaneita. Onko tämä kovinkin yleistä, vai löytyykö kaikille se säkenöivä rakkaus ja kumppani jonka kanssa kipinöi, vai onko tällainen välittävä rakkaus ja yhteensopivuuteen perustuva liitto se normi? Suoraan sanottuna en edes osaa kuvitella rakastuvani johonkin toiseen niin kuin rakastuin tuohon toiseen mieheen silloin aikanaan, eikä se rakkaus ota haihtuakseen nähtävästi ikinä.
Kommentit (39)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pohdin itse samaa. Ensimmänen suhteeni oli juurikin tuollainen palava, kipinöivä, täynnä kemiaa. Mutta arki oli kuluttavaa, aina kun oli kivaa oli superkivaa. Kun oli kamalaa, oli oikeasti aivan todella kamalaa. Kaikki tunteet koin täysillä. Elämä oli kuin vuoristorataa. Tuon suhteen ja repivän eron jälkeen tapasin mieheni.
Meidän suhde on kuin kirjoittamasi. Kaikki on hyvin, elämä on harmoonista, hän huomioi minut, on hyvännäköinen ja kaikinpuolin täydellinen kumppani.
Pohdin kauan, että onko tämä nyt se mitä haluan elämältä. Enkö haluaisi suhdetta suurilla tunteilla? Totesin, että en. Menimme naimisiin ja kaikki on edelleen hyvin. Kerran tuon jälkeen olen kokenut samaa aivan hullua kemiaa toiseen mieheen. Mitään ei tapahtunut tietenkään, sillä olenhan varattu ja järjellä ajateltuna hän ei olisi pystynyt tekemään minua onnelliseksi eikä tarjoamaan kaikkea mitä mieheni.
Sanoisin, että parisuhde on niin helppoa kun pelissä ei ole niitä kaikkein vahvimpia tunteita, mutta kunnioitusta, luottamusta ja kumppanuutta löytyy.
mun elmänkokemukseni sanoisi kaksi asiaa:
-Ensinnäkin: älä mene naimisiin, jos haaveilet toisesta tai edes jostain muusta
Toisenakin: sitten kun alat miettiä, mistä kannattaa haaveilla, kannattaa miettiä myös sitä, millaisen elämän haluat. Jos haluat elämän, jossa tuette ja kannustatte toisianne ja voitte toisiinne luottaa olematta mustasukkaisia, alat haaveilla sellaisista ihmisistä, joiden kanssa suhde on tuollainen. Jos haluat suhteen joka saa tekemään tyhmiä asioita ja vatsan sekaisin, haaveilet sellaisista kumppaneista.
Toisin sanoen: Myös intohimo on valinta, jota voi ohjata ja samalla sitä ohjaa itseään ojaan tai allikkoon.
Mun mielestä kunnioitus, luottamus ja halu kannustaa toista OVAT niitä suurimpia tunteita. Kestävyydeltään ja kantavuudeltaan varsinkin.
Leimuavat rakkauden ja räiskyvät vihat ne palaa loppuun äkkiä ja palaessaan polttaa muutkin tunteet. Niiden varaan en rakentaisi paljonkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Opettele tiivistämään tekstiä! Ei kannata lähteä naimakaupoille.
Ap, miksi teidän PITÄISI mennä naimisiin? Yleensä jos avioliiton mielekkyyttä edes tarvitsee pohtia, ei silloin kannata sitä tehdä. Ja etenkin sun tapauksessa, kun selvästi kyseessä on järki- eikä tunneliitto, en tajua miksi koko avioliittoa edes tarvitaan. Onko sulla jokin syy, miksi teidän kannattaisi olla naimisissa mieluummin kuin avoliitossa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos eroaisitte , oletko varma ettet katuisi ja kaipaisi nykyistä seesteistä ja turvallista suhdetta ja miestä ?
Toisinaan kova roihu sammuukin nopeasti.
Me oltiin seurustelut vuoden päivät, kun matkaan tuli mutkia ja miehen aloitteesta päätettiin erota. Olin itse vähää vaille parikymppinen, mies hieman vanhempi. Vuorokauden verran riuduin ja sitten oli pakko soittaa miehelle. Hän oli alle puolen tunnin kuluttua luonani.
Tuosta on aikaa melekin 30 vuotta ja vieläkin tunnen vatsanpohjassa sen valtavan kaipauksen, mitä tuolloin koin. Samalta tuntuu nyt, kun ajattelen, miltä tuntuisi elää ilman miestä.
Toki pitkässä parisuhteessa on kausia, jolloin toivoisi, että olisi sinkku. Sitten, kun toinen on viikonkin pois, alkaa häntä odottaa kotiin. Yhden hyvän vinkin sain kerran: mieti, miltä sinusta tuntuu, kun toinen on tulossa pitkän poissaolon jälkeen kotiin, ilahdutko vai et.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä erosin nelisen vuotta sitten miehestä, jonka kanssa oli häät tulossa. Tajusin siinä kihla-aikana, että vaikka kaikki oli ulkopuolisesti hyvin, meillä ei ollut minkäänlaista yhteyttä miehen kanssa. Elimme muka "yhdessä", mutta kuitenkin täysin erillistä elämää. Aloin kaivata suhdetta, missä olisi me-henki, ja missä tuntisin itseni halutuksi ja rakastetuksi. Silloinen kihlattuni tuntui lähinnä tottuneen minuun, ja myöhemmin selvisikin että hän lähinnä ajatteli että minun kanssani on helppo elää. Kun kysyin miksi hän haluaa kanssani naimisiin, mies totesi minun tulevan hyvin toimeen hänen lähipiirinsä kanssa ja että arki kanssani oli helppoa. Toisin sanoen, kuka tahansa "helppo ihminen" kelpasi. Hän ei osannut eritellä mitään henkilökohtaista minussa, ei kehunut kauniiksi tms. Lopulta tajusin ettei k.o. mies rakastanut tai himoinnut minua ollenkaan.
Olisin saanut tämän miehen kanssa varmasti kaikki elämän perusasiat: perheen, talon, auton, kivat sukulaiset, kivat kaverit, matkustelua, perhejuhlia yms. Kaipuu syvällisempään suhteeseen kävi kuitenkin liian kovaksi ja peruin häät. Erosimme hetkeä myöhemmin. Nyt olen suhteessa miehen kanssa, joka halusi heti suhteen alussa tuntea minut läpikotaisin. Häntä oikeasti kiinnosti mitä ajattelen, mistä pidän, mistä en pidä, mistä haaveilen yms. Hänen kanssaan pystyy keskustelemaan pitkiä ja merkityksellisiä keskusteluja. Nykyinen mies oikeasti rakastaa ja haluaa minua. Hänen kanssaan tuntuu, että olemme oikeasti parisuhteessa missä toinen ihminen merkitsee sinulle eniten maailmassa. Välillämme on tunteen paloa ja intohimoa, aiemassa suhteessani tätä ei ollut ollenkaan. Intohimo on toki näyttänyt myös huonot puolensa... Riitelemme aika paljon ja riidat ovat sitten kovia. Toisin sanoen, olen vaihtanut aiemman tappavan tylsän tasaisen elämäni älyttömään vuoristorataan, missä mennään välillä ihan pohjamudissa ja välillä liidellään taivaissa. Nykyinen mies on kaivanut minusta esiin aikamoisen tappelijan, en olisi aiemmin uskonut että minäkin voin huutaa ja riehua näinkin paljon.
Ehkä paras neuvo minkä AP:lle voi antaa on se, että kaikissa suhteissa on jotain huonoa. Ei ole olemassa täydellistä parisuhdetta. Sinun pitäisi nyt miettiä mitä parisuhteeltasi oikeasti haluat, mikä on sellainen juttu mitä ilman et voi elää? Jos tasaisessa suhteessa, missä on kuitenkin tunteita ja kunnioitusta, on ihan hyvä elää, sitä ei välttämättä kannata vaihtaa johonkin räiskyvään suhteeseen... Siis jos näin haluaa. Jos kaipaat tunteiden vuoristorataa niin anna palaa :)
Minä rakastuin mieheeni palavasti ja intohimoisesti ensi silmäyksellä. Seksuaalinen vetovoima meidän välillämme oli hurjaa, aivan ennenkokematonta. Tunsi ihan oikeasti riutuvani ja kuolevani ihan kuin janoon, jos en saanut olla mieheni lähellä. Kaikki oli niin täydellistä, tuntui että meillä oli suora yhteys toistemme sydämiin, tuntui että ymmärsimme toisiamme. Olin kiinnostunut kaikesta mitä hän teki ja hän minun tekemisistäni.
Nneljän vuoden seurustelun ja kahden vuoden avioliiton jälkeen kaikki oli muuttunut. Sitä paloa ja vetovoimaa ei ollut enää. Mies ei enää ollut niin ihana ja kiihoittava kuin ennen. En syttynyt häneen enää ollenkaan, ja mikä pahinta, sen huuman ja intohimon alla ei ollutkaan mitään, emme ymmärtäneet toisiamme, hän ei ollut lainkaan se joksi häntä olin luullut, mitään yhteistä meillä ei ollut.
Muistan sen päivän kun tajusin tilanteen. Olin kolmannella kuulla raskaana ja yhtenä iltana päässäni ikäänkuin naksahti, ihan kuin olisin selvinnyt hetkessä humalasta tai toipunut jostain mielen häiriöstä. Katsoin miestäni ja tajusin etten tunne yhtään mitään häntä kohtaan ja seuraava ajatus oli että mitä helvettiä minä olen mennyt tekemään. Kauhea hätä ja paniikki iski samantien.
Viikon kuluttua laitoin avioeron vireille. Meillä on lapsen yhteishuoltajuus ja tulemme toimeen sen vuoksi, mutta muuten en tunne yhtään mitään miestä kohtaan. Hän ei koskaan ymmärtänyt eikä varmaan ymmärräkään mitä oikein tapahtui.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä rakastuin mieheeni palavasti ja intohimoisesti ensi silmäyksellä. Seksuaalinen vetovoima meidän välillämme oli hurjaa, aivan ennenkokematonta. Tunsi ihan oikeasti riutuvani ja kuolevani ihan kuin janoon, jos en saanut olla mieheni lähellä. Kaikki oli niin täydellistä, tuntui että meillä oli suora yhteys toistemme sydämiin, tuntui että ymmärsimme toisiamme. Olin kiinnostunut kaikesta mitä hän teki ja hän minun tekemisistäni.
Nneljän vuoden seurustelun ja kahden vuoden avioliiton jälkeen kaikki oli muuttunut. Sitä paloa ja vetovoimaa ei ollut enää. Mies ei enää ollut niin ihana ja kiihoittava kuin ennen. En syttynyt häneen enää ollenkaan, ja mikä pahinta, sen huuman ja intohimon alla ei ollutkaan mitään, emme ymmärtäneet toisiamme, hän ei ollut lainkaan se joksi häntä olin luullut, mitään yhteistä meillä ei ollut.
Muistan sen päivän kun tajusin tilanteen. Olin kolmannella kuulla raskaana ja yhtenä iltana päässäni ikäänkuin naksahti, ihan kuin olisin selvinnyt hetkessä humalasta tai toipunut jostain mielen häiriöstä. Katsoin miestäni ja tajusin etten tunne yhtään mitään häntä kohtaan ja seuraava ajatus oli että mitä helvettiä minä olen mennyt tekemään. Kauhea hätä ja paniikki iski samantien.
Viikon kuluttua laitoin avioeron vireille. Meillä on lapsen yhteishuoltajuus ja tulemme toimeen sen vuoksi, mutta muuten en tunne yhtään mitään miestä kohtaan. Hän ei koskaan ymmärtänyt eikä varmaan ymmärräkään mitä oikein tapahtui.
ymmarratko sina itse?
Ap mietiI...mita sina haluat parisuhteelta.
Teenkö virheen jos menen naimisiin?
Teet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toki haluaisin parisuhteelta henkistä yhteyttä ja tunteenpaloa. Samanlaista huumoria ja että olisi hauskaa yhdessä. Mutta kun ei sellaisia parisuhteita vaan niin helposti löydä. Olen deittaillut todella paljon, mutta ihastunut vain yhteen niin kovasti.
Mieluumin toki hyvä mies ilman vahvoja tunteita kuin ei miestä ja perhettä ollenkaan. -ap
Oletko romantikko, onko romantiikka elämääsi kannatteleva voima? Jos olet, ei tuo pitemmän päälle ehkä riitä sinulle.
Jos et, tilanne kuulostaa minusta ihan hyvältä. Vai onko Disney aivopessyt sinutkin uskomaan että kaikkien elämään kuuluu kuulua "suuri romanssi"?
Yksi näkökulma kirjoitti:
Pohdin itse samaa. Ensimmänen suhteeni oli juurikin tuollainen palava, kipinöivä, täynnä kemiaa. Mutta arki oli kuluttavaa, aina kun oli kivaa oli superkivaa. Kun oli kamalaa, oli oikeasti aivan todella kamalaa. Kaikki tunteet koin täysillä. Elämä oli kuin vuoristorataa. Tuon suhteen ja repivän eron jälkeen tapasin mieheni.
Meidän suhde on kuin kirjoittamasi. Kaikki on hyvin, elämä on harmoonista, hän huomioi minut, on hyvännäköinen ja kaikinpuolin täydellinen kumppani.
Pohdin kauan, että onko tämä nyt se mitä haluan elämältä. Enkö haluaisi suhdetta suurilla tunteilla? Totesin, että en. Menimme naimisiin ja kaikki on edelleen hyvin. Kerran tuon jälkeen olen kokenut samaa aivan hullua kemiaa toiseen mieheen. Mitään ei tapahtunut tietenkään, sillä olenhan varattu ja järjellä ajateltuna hän ei olisi pystynyt tekemään minua onnelliseksi eikä tarjoamaan kaikkea mitä mieheni.
Sanoisin, että parisuhde on niin helppoa kun pelissä ei ole niitä kaikkein vahvimpia tunteita, mutta kunnioitusta, luottamusta ja kumppanuutta löytyy.
Melkein kuin omasta elämästäni tämä! En pätkääkään kaipaa repivää vuoristoratasuhdetta, vaikka tämä avioliittoon johtanut onkin paljon "tylsempi" siinä mielessä. Mutta en vaihtaisi omaa kultaani mihinkään, koska hän kunnioittaa ja rakastaa minua ja on erittäin hyvä avioimies.
Ainoa ap:n teksitissä hämäävä juttu oli se, että ette keskustele ettekä ole kiinnostuneita toistenne asioista. Oletko aivan varma, että tilanne nyt vain on tuo eikä sille voi tehdä mitään? Kannattaisi lähteä jonnekin, mistä tulee uusia virikkeitä keskusteluun tai vaikkapa johonkin parisuhdepäivään, jossa voi rennossa ilmapiirissä keskustella kumppanin kanssa ja tulee mahdollisesti uusia näkökulmia esiin. Kannattaa myös kuunnella sisintä ja miettiä, mitä elämältä haluat ja mitä kenties pelkäät? Millainen vanhempiesi parisuhde oli ja pelkäätkö esim. toistavasi sitä...Älä pistä miestäsi vanhempiesi rooliin, vaan tehkää elämästänne omannäköistä.
Jokaiselle on tarjolla monta mahdollista erilaista kumppania, se kenet milloinkin valitset riippuu siitä, mitä itse sillä hetkellä etsit ja tarvitset.
Ap, ehkäpä se intohimosi sytyttänyt mies oli se, joka sinua kiihotti seksuaalisesti, tämä aviomieskandidaatti on taas se, joka lupaa turvallista kumppanuutta. Kumpi asia on se, jota nyt tarvitset?
Vai olisiko olemassa vielä kolmas mies, se jossa yhdistyy nuo kummatkin puolet tai neljäs joka tarjoaisi sulle jotain kokonaan muuta?
Kyselisin todellakin ap:nä itseltäni miksi on pakko mennä nyt naimisiin tai edes yhteen tämän kumppanimiehen kanssa? Miksi ette voi vain deittailla vai onko se jo liian tylsää? Tai miksi yleensä sulla on pakko olla mies kuvioissa? Miksi luopua niin arvokkaasta asiasta kuin itsenäisyys ja vapaus, kun tarjolla on tavallista pakkopullaa?
Vierailija kirjoitti:
Me oltiin seurustelut vuoden päivät, kun matkaan tuli mutkia ja miehen aloitteesta päätettiin erota. Olin itse vähää vaille parikymppinen, mies hieman vanhempi. Vuorokauden verran riuduin ja sitten oli pakko soittaa miehelle. Hän oli alle puolen tunnin kuluttua luonani.
Tuosta on aikaa melekin 30 vuotta ja vieläkin tunnen vatsanpohjassa sen valtavan kaipauksen, mitä tuolloin koin. Samalta tuntuu nyt, kun ajattelen, miltä tuntuisi elää ilman miestä.
Toki pitkässä parisuhteessa on kausia, jolloin toivoisi, että olisi sinkku. Sitten, kun toinen on viikonkin pois, alkaa häntä odottaa kotiin. Yhden hyvän vinkin sain kerran: mieti, miltä sinusta tuntuu, kun toinen on tulossa pitkän poissaolon jälkeen kotiin, ilahdutko vai et.
Ihanasti kirjoitettu, kuvasit suhdettanne nykyiseenkin täydellisesti. Mies on töissä ja heti ihan ikävä tuli!
oho, typot. Siis edelliseen "suhdettamme nykyiseni kanssa"
En voi puhua kuin omasta kokemuksesta tietenkään, mutta vastaan että meidät on pitänyt yhdessä se järjetön kipinä, mikä meidät aikoinaan yhteen saattoi (18v naimisissa, 20v yhdessä). Oli meinaa heti menoa ja se hullu rakastumisen fiilis, mikä sai meidät yhteen. Vuosien ja eletyn elämän myötä, eihän se rakkaus enää ole sellaista järjetöntä fiilistä, mutta tilalle on tullut jotain vielä parempaa: kestävä rakkaus ja edelleen se tunne ettei kukaan muu sytytä minua kuin mieheni. Ikävä iskee, jos hän on poissa esim. työmatkalla ja edelleen halu koskettaa ja seksiin on syvä. Itseä en voisi kuvitella pitkään suhteeseen ilman sitä rakkauden ja vetovoiman fiilistä, kyllä se on meidät yhdessä pitänyt, koska vahva uskomukseni on että tunne on meillä molemminpuolinen. Siksi kyllä sanonkin että harkitse nyt vielä toiseen kertaan, kannattaako naimisiin mennä tuon valitsemasi kumppanin kanssa..