Lue keskustelun säännöt.
Apua! Teenkö virheen jos menen naimisiin?
22.04.2016 |
Olen menossa naimisiin tämän vuoden aikana, ja haluaisin kysyä pitkän parisuhteen kokeneilta naisilta, millä tavalla rakastatte puolisoitanne/kumppanianne?
Oma tuleva aviopuolisoni on kaikkea mitä mieheltä toivoa voisin. Miehessä ei ole mitään nimellistä vikaa, jota voisin osoittaa sormella, tai mitä haluaisin hänessä muuttaa. Mutta en ole ikinä ollut hullun rakastunut mieheeni. Olen ollut hänestä kiinnostunut, pitänyt häntä viehättävänä ja sitten luonnollisesti päädyimme tähän pisteeseen missä olemme nyt. Mies ei aiheuta minulle perhosia vatsaan, eikä ole ikinä aiheuttanutkaan.
En tiedä miten rakkaus määritellään, mutten ole ikinä rakastanut miestäni kovin palavasti. Olen hänelle hyvä, kuunteleva puoliso, enkä koskaan satuttaisi häntä. Tuen ja kannustan häntä, ja hän tekee saman minulle. En ole hänestä mustasukkainen, ja yhteiselomme on harmonista. Meillä on yhteiset tulevaisuuden tavoitteet ja suhde toimii. Emme oikeastaan riitele ikinä, ja jos riitelemme, sovimme nopeasti. Suhteemme toimii päällisin puolin kuin rasvattu.
Kuitenkin sitten tässä pari päivää sitten näin ohimennen kaupungilla erästä vanhaa tuttuani, jonka kanssa meillä oli jonkinlaista vispilänkauppaa aikoinaan. Olin hullun ihastunut tuohon mieheen, tein typeriä asioita sen nimissä ja aina jos näen miehen tai edes kuulen hänen nimensä, sydämeni hakkaa ja vatsa menee sekaisin. En varsinaisesti kaipaa tuon kyseisen miehen perään, sillä emmehän enää edes tunne toisiamme. Mutta muistan sen tunteen, kun tuntui että hehkuin miehen seurassa, ilmassa väreili ja kemia välillämme oli niin voimakas. En ole koskaan kokenut sellaista kenenkään toisen kanssa. Edes nykyisen kumppanini.
Tiedän olevani onnekas kun minulla on niin hyvä mies ja parisuhde. Mutta minua häiritsee se, että illalla kun valot sammuu ja käymme nukkumaan, mietin melkein joka ilta että se jokin puuttuu. Miehen seurassa oloni on turvallinen, hyvä ja rauhallinen, mutta me emme usein keskustele mistään syvällisemmistä asioista. Tuntuu, ettei meitä kumpaakaan oikein edes kiinnosta tietää toisesta ja toisen elämästä kaikkea. Sellaista toisten lauseiden loppuun saattamista ei tapahdu. Mies on hyvännäköinen ja ihana, muttemme ole toistemme sielunkumppaneita. Onko tämä kovinkin yleistä, vai löytyykö kaikille se säkenöivä rakkaus ja kumppani jonka kanssa kipinöi, vai onko tällainen välittävä rakkaus ja yhteensopivuuteen perustuva liitto se normi? Suoraan sanottuna en edes osaa kuvitella rakastuvani johonkin toiseen niin kuin rakastuin tuohon toiseen mieheen silloin aikanaan, eikä se rakkaus ota haihtuakseen nähtävästi ikinä.
Kommentit (39)
Itse olisin tyytyväinen, jos olisi uskollinen kumppani. Takana monenlaisia sekopäitä, jotka pettäneet ja hyväksikäyttäneet. Tunteista ei ole ollut pulaa, mutta suhde, jossa olet jatkuvasti yksin ei tyydytä millään tasolla pidemmän päälle. Onneksi en ole lapsia tehnyt näiden kanssa. Suosittelen tarkistamaan haaveiletko jostakin "saavuttamattomasta" esim. pahasta pojasta, joka olis vain sua kohtaan uskollinen, intohimonen rakastaja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En menisi naimisiin nykyisen mieheni kanssa. Hän on hyvä tyyppi mutta en tunne nykyään semmoita kipinää että sanoisin aamen. Siihen pitää olla jotain muuta. Mun ei kyllä oo pakko päästä naimisiin. Mutta jos joskus eroan ja nään semmosen ukon toki meen heti.
Älä mee jos epäröit.
Oman aviomieheni kanssa olen ollut yhdessä 15 vuotta. Ei ollut mikään intohimoinen salamarakastuminen silloin teininä mutta kyllä niitä perhosia oli vatsassa silloin ja on edelleenkin. Vatsanpohjassa läikähtää, kun hän tekee ruokaa ohuissa housuissa.
Puhutaan paljon, syvällisiä ja kevyempiä aiheita. Puoliso on yksi fiksuimmista ihmisistä, joita olen tavannut mutta hän ei koskaan saa minua tuntemaan itseäni tyhmäksi. Hän tukee aina ja tuo parhaat puolet minusta esiin. Voin luottaa häneen missä tilanteessa tahansa. Välillä tuntuu, että luetaan toistemme ajatukset.
Kun mies kosi, niin mietin hetken miksi mennä naimisiin. Mutta tiesin kyllä, että haluan olla puolisoni kanssa lopun elämääni. Ei hän täydellinen ole mutta en poiskaan antaisi.
Vierailija kirjoitti:
Muistan sen päivän kun tajusin tilanteen. Olin kolmannella kuulla raskaana ja yhtenä iltana päässäni ikäänkuin naksahti, ihan kuin olisin selvinnyt hetkessä humalasta tai toipunut jostain mielen häiriöstä. Katsoin miestäni ja tajusin etten tunne yhtään mitään häntä kohtaan ja seuraava ajatus oli että mitä helvettiä minä olen mennyt tekemään. Kauhea hätä ja paniikki iski samantien.
Tutkimusten mukaan naisten käyttämä hormonaalinen ehkäisy vaikuttaa siihen, millaisista miehistä kiinnostuu. Yllä oleva esimerkki kuvaa hyvin sitä, että kun on raskaana (ei enää käytä ehkäisyä) niin näkeekin miehensä eri tavalla
Vaikea tietää toisen puolesta mikä on oikein. Itse olemme vastuussa elämästämme.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos epäröinti on jatkuvaa, niin kyllä se jotain kertoo. Itse seurustelin nuorempana pojan kanssa, joka oli kaikin puolin ihana ja rakasti minua valtavasti. Mutta kun hän alkoi puhumaan kihloista ja naimisiinmenosta, minua alkoi ahdistamaan. En pystynyt sanomaan hänelle takaisin, että rakastan. Jouduin lopettamaan suhteen, koska en vain ollut rakastunut.
Löysin lopulta miehen, johon ihastuin täysillä, ja olemme olleet yhdessä jo 15 vuotta. Ei hänkään kuitenkaan täydellinen ole (kuten en minäkään): tunnistan hänessä toisinaan samanlaista etäisyyttä, mitä omassa isässäni on.
Toisin sanoen, en rakastunut tuohon ensimmäiseen poikaystävään, koska hän oli liian hyvä minulle: hän ei muistuttanut minua isästäni, joka osaa olla välillä etäinen ja jopa kylmä. Ihmiset etsiytyvät parisuhteeseen alitajuisesti sellaisen ihmisen kanssa, jonka kautta voisi saada korjaavan kokemuksen lapsuuden kiintymyssuhteisiin.
Kysymys siis on, millainen miehesi on verrattuna isääsi?
En lukenut ees aloitusta, mutta teet virheen.
Se muuttuu pihtaavaksi ja tylsäksi. Tai sit sinä teet niin, mutta yhtä kaikki, kumpikaan ei saa niitä elämässään tärkeitä asioita.
Älä pilaa hyvää suhdettas.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikki tuntuvat vetävän tähän vaihtoehdoksi sellaisen parisuhteen, jossa kaikki tunteet koetaan äärimmäisinä. Eihän se nyt hyvänen aika sentään ole ainoa vaihtoehto! Apn viestistä saa sellaisen kuvan, että hän tyytyy parisuhteeseensa ja kumppaniinsa. Kenenkään ei pitäisi vain tyytyä siihen puolisoonsa, mieti nyt miten kauhealta sinusta tuntuisi jos saisit tietää että kumppanisi on vain tyytynyt sinuun, on kanssasi vain siksi ettei nyt parempaakaan ole tarjolla tai sitä ei jaksa edes etsiä.
"... mietin melkein joka ilta että se jokin puuttuu...emme usein keskustele mistään syvällisemmistä asioista...ettei meitä kumpaakaan oikein edes kiinnosta tietää toisesta ja toisen elämästä kaikkea.."
Jos tuossa tilanteessa menee naimisiin, on kyllä ihan 100% varmaa, että jossain vaiheessa
a) jompikumpi pettää, kun väistämättä eteen tulee se ihminen, jonka kanssa kipinöi ja "herää eloon"
b) jompikumpi katkeroituu, kun elämä tuli tuhlattua ihmisen kanssa, joka on vain "ihan kiva".
Itsekin olen elänyt vuoristoratasuhteissa, enkä niitä kaipaa ollenkaan, mutta ei tuo apnkaan kuvaama parisuhde kestävä ole. Siinä ollaan toisen kanssa vain tavan vuoksi tai siksi, että kunhan on joku. Kai nyt parisuhteessa sentään olisi hyvä olla kiinnostunut toisesta, kokea se toinen niin mielenkiintoiseksi, että haluaa tietää hänen ajatuksiaan, kokemuksiaan, tunteitaan jne?
Ap, älä mene naimisiin kumppanisi kanssa. Se olisi virhe teitä kumpaakin ajatellen.
Vaikea tietää toisen puolesta mikä on oikein. Itse olemme vastuussa elämästämme.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meniköhän ap naimisiin vuonna 2016?
Vierailija kirjoitti:
Meniköhän ap naimisiin vuonna 2016?
No voi persus. Tää aloitus olikin joku muinaisjäänne. Miks tämmösiä pitää nostella, nro 22??
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siis se sun ripulia aiheuttava ihana kipinöivä suhteesi kuitenkin päättyi johonkin eli miksi ihmeessä et ole enää tuon miehen kanssa? Miksi joudut tyytymään hyvännäköiseen, mukavaan, kannustavaan tyyppiin sen sijaan että leijuttaisit edelleen perhosia vatsassasi?
Sinä itse teet valintasi. Haluatko elämästäsi vuoristoradan vai riittäisikö sittenkin turvallisempi Vekkula, jossa saa kokeilla rajojaan turvallisesti ja nauraa paljon.
Minä en koskaa ole tuntenut mitään kertomaasi huikeaa ihastusta ketään kohtaan, joten valitsin järjellä sen, jonka kanssa elämä olisi kaikin tavoin helppo. Silloin on valmis kohtaamaan ne vaikeudet, joita joka tapauksessa tulee eteen (nyt ne voi kohdata yhdessä) ja toisaalta riemuitsemaan elämän kohokohdista ilman jatkuvaa pelkoa siitä, että toinen onkin valmis lähtemään.
Sellainen hullu rakastuminen on mielenhäiriö, siinä tilassa ei kannattaisi tehdä ikinä mitään kauaskantoisia päätöksiä. Kipinöinti ja fyysinen himo on ohimeneviä juttuja 90%:ssa tapauksista.
Toisaalta jos jo nyt epäilyttää, niin tuskin kannattaa naimisiinkaan mennä. Sitten ottaa sen riskin, ettei ikinä löydä "sopivaa".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Me oltiin seurustelut vuoden päivät, kun matkaan tuli mutkia ja miehen aloitteesta päätettiin erota. Olin itse vähää vaille parikymppinen, mies hieman vanhempi. Vuorokauden verran riuduin ja sitten oli pakko soittaa miehelle. Hän oli alle puolen tunnin kuluttua luonani.
Tuosta on aikaa melekin 30 vuotta ja vieläkin tunnen vatsanpohjassa sen valtavan kaipauksen, mitä tuolloin koin. Samalta tuntuu nyt, kun ajattelen, miltä tuntuisi elää ilman miestä.
Toki pitkässä parisuhteessa on kausia, jolloin toivoisi, että olisi sinkku. Sitten, kun toinen on viikonkin pois, alkaa häntä odottaa kotiin. Yhden hyvän vinkin sain kerran: mieti, miltä sinusta tuntuu, kun toinen on tulossa pitkän poissaolon jälkeen kotiin, ilahdutko vai et.
Tämä on hyvä.
Miltä sinusta tuntuisi, jos mies yhtäkkiä häipyisi elämästäsi? Olisitko helpottunut vai kärsisitkö?
Jos haluat perustaa perheen, suosittelen seesteistä suhdetta.
Hurjassa vuoristorata elämässä lapset kärsivät.
T.Vuoristoradalla kasvanut tyttö
Naimisiin meno on aina virhe.
T. Miehet
Voin kertoa myös vain omasta kokemuksestani.
Olin 22 vuotias, kun tapasin aviomieheni. Ja se toden totta oli kipinöitä samantien. Yöttömiä öitä, käveltiin pitkin kaupunkia keskellä yötä, naurettiin, mentiin läheiselle laiturille syömään mäkistä haettua yömättöä. Voi että, tulee ihan haikea fiilis muistella tätä kaikkea. Syksyn tullen mieheni lopetti opinnot ja muutettiin yhteen. Siis n. 4 kuukauden tutustumisen jälkeen!!
Seuraavana kesänä eli vuoden sisällä olikin tapahtunut jo kaikenlaista: Oltiin muutettu yhteen, menty kihloihin, olin raskaana ja mies aloitti uudessa työpaikassa. Niin ja kirkko oli varattu seuraavalle kesälle ;)
Ja tässä sitä ollaan, lähes 15 vuoden jälkeen. Sen vaan tiesi. Sen kertakaikkiaan vaan tiesi. Se järjetön kipinä ja usko rakkauteen. Nyt olemme kahden teini-ikäisen vanhempia ja kuopus aloittaa koulun tänä vuonna. Ja edelleen nään sen saman tuikkeen mieheni silmissä.
En jaksa lukea aloitusvuodatusta joten vastaan otsikon kysymykseen ihan yleisellä tasolla: Teet.