Lue keskustelun säännöt.
Milloin epäkohdan ottaminen puheeksi kannattaa?
Surupusero
20.04.2016 |
Mietin tässä, että olenko ihan hiljaa ja yritän sopeutua kuten tähänkin asti olen tehnyt, vai otanko asian puheeksi? Aiheena miehen vanhemmat, lapsenlapset ja reiluus. Korostan nyt tähän, että kyse ei ole vain siitä kuka hoitaa ketä, vaan siitä että miksi isovanhemmat ylipäätään ovat haluttomia näkemään meidän perhettä? Varsinkin anoppi.
Me emme koskaan ole riidelleet, joskin välillä tuntuu siltä kuin olisimme eri planeetoilta. Välimme on sellaiset kaverillisen kohteliaat. Enemmän kuin tuttavalliset, mutta vähemmän kuin lämpimät. Nyt vain alkaa olla niin, että lapset kasvavat ja epäkohdat mummun ja vaarin kanssa alkavat tulla ilmi ihan itsestään. Että miksi isovanhemmat usein yökyläilevät serkun luona mutta eivät koskaan meillä.
Ottaisitko asian puheeksi silläkin uhalla, että kymmenen vuoden seesteinen aika ehkä loppuu? En nimittäin yhtään tiedä, millainen anoppi on saadessaan "kritiikkiä" omasta toiminnastaan.
Kommentit (13)
Vierailija kirjoitti:
Oletko miettinyt syitä? Onko teillä pieni asunto? Oletteko kutsuneet appivanhempia itse kylään? Käyttekö itse heillä kylässä? Onko matka pitkä?
Olen miettinyt syitä, mutta en keksi mitään järkevää. Meillä on neljä makuuhuonetta, kutsumme heitä kylään ja käymme heillä (he eivät koskaan kutsu, mies soittaa päivää ennen että tultaisiin käymään). Meillä ei ole lemmikkejä, tosin kumpikaan ei ole allerginen millekään. Heidän koiransa on tervetullut tänne, pidän koirista.
En vain osaa sanoa. Ja pelkään kysyä, aavistan (tai pelkään) että syy on minussa. Miten sellaisen kanssa sitten elää?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eihän siitä asiasta riidellä tarvitse. Kannattaa kysyä, mutta asiallisesti. Ehkä tilanne olisi helpompi, jos mies ottaisi asian puheeksi vanhempiensa kanssa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletko miettinyt syitä? Onko teillä pieni asunto? Oletteko kutsuneet appivanhempia itse kylään? Käyttekö itse heillä kylässä? Onko matka pitkä?
Olen miettinyt syitä, mutta en keksi mitään järkevää. Meillä on neljä makuuhuonetta, kutsumme heitä kylään ja käymme heillä (he eivät koskaan kutsu, mies soittaa päivää ennen että tultaisiin käymään). Meillä ei ole lemmikkejä, tosin kumpikaan ei ole allerginen millekään. Heidän koiransa on tervetullut tänne, pidän koirista.
En vain osaa sanoa. Ja pelkään kysyä, aavistan (tai pelkään) että syy on minussa. Miten sellaisen kanssa sitten elää?
Appivanhempien mahdollinen idiotismi ja valinnat eivät ole sinun taakkasi. Aikuiset ihmiset ovat itse vastuussa valinnoistaan.
Vierailija kirjoitti:
Eihän siitä asiasta riidellä tarvitse. Kannattaa kysyä, mutta asiallisesti. Ehkä tilanne olisi helpompi, jos mies ottaisi asian puheeksi vanhempiensa kanssa?
Ei tietenkään riidellä, mutta eihän sitä voi tietää millaiseksi tilanne menee jos asiasta puhutaan? Jos meidän väliin laskeutuukin jäätävä tunnelma, niin eniten siitä sitten kärsii lapset. Ja sitä en halua. Minä olen tempperamenttinen, kyllä, mutta osaan kyllä purra huulta ja olla sanomatta pahasti. Mies ei taas yhtään pidä konflikteista eikä haluaisi sanoa mitään.
Pallo on siten minulla. Luulisin?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletko miettinyt syitä? Onko teillä pieni asunto? Oletteko kutsuneet appivanhempia itse kylään? Käyttekö itse heillä kylässä? Onko matka pitkä?
Olen miettinyt syitä, mutta en keksi mitään järkevää. Meillä on neljä makuuhuonetta, kutsumme heitä kylään ja käymme heillä (he eivät koskaan kutsu, mies soittaa päivää ennen että tultaisiin käymään). Meillä ei ole lemmikkejä, tosin kumpikaan ei ole allerginen millekään. Heidän koiransa on tervetullut tänne, pidän koirista.
En vain osaa sanoa. Ja pelkään kysyä, aavistan (tai pelkään) että syy on minussa. Miten sellaisen kanssa sitten elää?
Onko sinulla konkreettista syytä miksi syy olisi sinussa? Onko mies huomannut saman kyläilyttömyyden? Oletteko hyvissä väleissä miehen sisarusten kanssa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletko miettinyt syitä? Onko teillä pieni asunto? Oletteko kutsuneet appivanhempia itse kylään? Käyttekö itse heillä kylässä? Onko matka pitkä?
Olen miettinyt syitä, mutta en keksi mitään järkevää. Meillä on neljä makuuhuonetta, kutsumme heitä kylään ja käymme heillä (he eivät koskaan kutsu, mies soittaa päivää ennen että tultaisiin käymään). Meillä ei ole lemmikkejä, tosin kumpikaan ei ole allerginen millekään. Heidän koiransa on tervetullut tänne, pidän koirista.
En vain osaa sanoa. Ja pelkään kysyä, aavistan (tai pelkään) että syy on minussa. Miten sellaisen kanssa sitten elää?
Onko sinulla konkreettista syytä miksi syy olisi sinussa? Onko mies huomannut saman kyläilyttömyyden? Oletteko hyvissä väleissä miehen sisarusten kanssa?
Ei ole. Olen erilainen kuin he, en niin näytä tunteita enkä avaa omaa elämää paljoa. Olen kuitenkin huumorintajuinen ja osaan keskustella, minulla on käytöstavat ja autan usein siellä esim. keittiössä. Kun olin vielä kotiäitinä, käytin usein kyllä hyväkseni tilaisuuden kun mies meni vanhemmilleen, että jäin itse kotiin nauttimaan hiljaisuudesta tai järjestin omat menot samalle ajalle. Mutta eikö se ole aika tavallista?
Välit muihin on minusta hyvät. Mies hoitaa niitä suhteita toki enemmän. Minun oma perhetausta on aika risainen ja hankala, joskus ajattelen että he eivät halua olla osa sellaista. Mutta sekin kuvitelma voi olla omaa häpeääni asiasta.
Sinun pitää vaan opettaa lapsillesi, että kaikki ei mene tasan. Ei tuossa mitään sen suurempaa draamaa tarvitse olla takana. Se on vaan asia, jonka kanssa teidän pitää oppia elämään. Siihen voi vaikuttaa ihan vaan lapsen ja vanhempien välinen suhde, eikä kaikessa ole kyse sinusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletko miettinyt syitä? Onko teillä pieni asunto? Oletteko kutsuneet appivanhempia itse kylään? Käyttekö itse heillä kylässä? Onko matka pitkä?
Olen miettinyt syitä, mutta en keksi mitään järkevää. Meillä on neljä makuuhuonetta, kutsumme heitä kylään ja käymme heillä (he eivät koskaan kutsu, mies soittaa päivää ennen että tultaisiin käymään). Meillä ei ole lemmikkejä, tosin kumpikaan ei ole allerginen millekään. Heidän koiransa on tervetullut tänne, pidän koirista.
En vain osaa sanoa. Ja pelkään kysyä, aavistan (tai pelkään) että syy on minussa. Miten sellaisen kanssa sitten elää?
Onko sinulla konkreettista syytä miksi syy olisi sinussa? Onko mies huomannut saman kyläilyttömyyden? Oletteko hyvissä väleissä miehen sisarusten kanssa?
Ei ole. Olen erilainen kuin he, en niin näytä tunteita enkä avaa omaa elämää paljoa. Olen kuitenkin huumorintajuinen ja osaan keskustella, minulla on käytöstavat ja autan usein siellä esim. keittiössä. Kun olin vielä kotiäitinä, käytin usein kyllä hyväkseni tilaisuuden kun mies meni vanhemmilleen, että jäin itse kotiin nauttimaan hiljaisuudesta tai järjestin omat menot samalle ajalle. Mutta eikö se ole aika tavallista?
Välit muihin on minusta hyvät. Mies hoitaa niitä suhteita toki enemmän. Minun oma perhetausta on aika risainen ja hankala, joskus ajattelen että he eivät halua olla osa sellaista. Mutta sekin kuvitelma voi olla omaa häpeääni asiasta.
Tuossahan se tuli. Jos et avaa omia tunteistasi tai elämääsi appivanhemmille, välit jäävät pakostakin kohteliaan etäiseksi. Ystävällinen auttaminen keittiössä ja yleisistä asioista keskustelu on juurikin sellaista vieraskoreaa käytöstä, jolloin ei olla samaa perhettä vaan vieraita. Oma häpeäsi perhetaustasta voi näyttäytyä ylpeytenä ja etäisyytenä, jonka anoppi taas tullkitsee niin, että sinä et halua läheisempiä välejä.
Entäs jos otat yhteyttä ja esität ihan konkreettisesti kyläilyasian (soita perjantaina ja kysy, tulevatko sunnuntaina klo 14)? Miten tähän reagoidaan?
Minulla on tilanne, ettei mieheni vanhemmat tule meille kuin ihan "pakollisiin" tilaisuuksiin ja niihinkin pitkin hampain. Jos kysyn vähän epävirallisemmassa yhteydessä, saatetaan aluksi suostua, mutta sitten perutaan monisanaisesti ja kaikesta paistaa läpi, ettei vaan haluta tulla meille. Olen ajatellut, että saan sitten olla rauhassa. En pidä kauheasti yhteyttä oma-aloitteisesti, näyttää hieman harmittavan heitä.
Voisiko mies esittää kutsun, tehoaisiko paremmin? Mä en ehkä nostaisi kissaa pöydälle, minusta on miehen tehtävä hoitaa tällaiset asiat sukunsa suuntaan. Menee ikävästi sun piikkiin ja joudut syntipukiksi turhaan.
Voi olla niinkin, että syy on heidän lapsuudenperheessään. Onko mies esikoinen , joka on tottunut selviytymään omatoimisesti?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Heh, on mies esikoinen. Ja voihan se olla että näytän ylpeältä, ja pakko myöntää etten minä halua läheisempiä välejä, minusta tämä kohteliaisuus on hyvä näin, mutta lasten puolesta harmittaa. Eikö minua voi vain sivuuttaa että sellainen lehmä se nyt on, ja kuitenkin nähdä poikaa ja lapsenlapsia?
On siinä temperamenttierojakin. Itse olen melkoisen introvertti ja anoppi kovasti iholle tuleva ja ehkä läheisriippuvainenkin. Haluaa tietää raskauden aikaisen painon kehityksen ja yleensäkin terveystiedot/äitiyspäivärahan suuruuden pennilleen/muutkin tulot, menot ja lainat/tänään valmistetun ruuan ainesosat. Tulee tosi äkkiä tilanne, jossa vaan vetäydyn, minulla ei ole mielestäni velvollisuutta kertoa tällaisia asioita. Vaikutan ehkä tylyltä ja minusta ei tykätä, kun en avaudu. En vaan voi. Ongelma on sekin, että olen huomannut tällaisten asioiden leviävän sukuun. Ja sekin jarruttaa entisestään avoimuuttani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oletko miettinyt syitä? Onko teillä pieni asunto? Oletteko kutsuneet appivanhempia itse kylään? Käyttekö itse heillä kylässä? Onko matka pitkä?