Osataanko nykyään enää olla ihan vain surullisia, kun aina ollaan diagnosoimassa masennusta?

Niin tai miksi vatsakipu/kuume luokitellaan sairaudeksi? Sitä nyt toisinaan on vatsakipua/kuumetta ja toisinaan ei. Kuuluu elämään

Niinpä. Mulla oli syöpä ja muutenkin ihan helvetisti vaikeuksia. Masennusdgkin lätkäistiin, vaikka sanoin, että näissä olosuhteissa vaan reagoin. Masennustestissä rastitin kohtia "koen ulkonäköni rumentuneen", "olen huolissani terveydestäni", "seksi ei enää kiinnosta kuten ennen", "ruokahaluni on huonontunut", "pelkään tulevaisuutta"... Pitäiskö vaikeasti fyysisesti sairaan innolla uskoa tulevaisuuteen ja muutenkin olla ihan kuin ennenkin, lääkkeistä ja kivuista huolimatta?

Voihan vatsakipu olla ohimenevä  ruoansulatushäiriö, tai hoitoa vaativa vatsahaava. Samoin suru voi olla jostakin johtuva ja ohimenevä tai hoitoa vaativa masennus. Ei kai kaikki alakulo ole hoitoa vaativaa.

No, mulla ainakin läheisen vakava sairastuminen ja menehtyminen saivat aikaan masennuksen. Mikään ei tuntunut miltään vuosikausiin ja elämä oli yhtä ilotonta, harmaata mössöä. Onneksi ymmärsin hakeutua hoitoon ja nyt voin jo paremmin. 

Olen usein kuullut, että ei mulla mitään masennusta oikeasti ole. Olen vaan surullinen, sehän on aivan luonnollista. Mutta ei, kyllä minä olen ollut masentunut. Olen menettänyt useita muitakin läheisiä, mutta tuolloin suru ei ole muuttunut masennukseksi. Osaan kyllä itse nähdä eron. Tuollainen vähättely on minusta lähinnä loukkaavaa ja masentaa entisestään.

Samoilla linjoilla. Itse olin tosi väsynyt vaativan vauvan kanssa kun olin yli puoli vuotta sinnitellyt ja lopulta pyysin perhetyöntekijää meille. Ohjaaja tuli käymään ja käytiin läpi tilannettamme ja mulla tuli sitten itku. Ehdotus: mielenterveyshoitajan puheille. Oon tosi herkkä normaalistikin ja sitten kun joku kuunteli niin se jotenkin purkautu. Toinen täti kävi sitten muutaman päivän päästä ja olin ihan eri ihminen ja tämä taas totesi että taidat olla vain niin väsynyt että siksi tuli itku. En siis omasta mielestäni ollut masentunut vaan stressaantunut pitkään jatkuneeseen tilanteeseen. Kun vauvan kanssa helpotti niin olen taas ihan oma itseni.

:'(

Mieheni kuoltua lääkäri tarjosi mulle masennuslääkkeitä.  Sanoin, että jos ne tuovat mieheni takaisin niin alan niitä syödä, muuten en.

Surutyö pitää kuitenkin tehdä, ei siihen lääkkeitä tarvita.

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu, että jos mikään virallinen taho ei ehdota surulliselle ihmiselle masennusdiagnoosia, niin ainakin aika moni on valmis "keittiöpsykologialla" heittämään, että masennusta varmaan.

Esim. jos läheinen kuolee, niin heti ollaan omaiselle "jaksamiskeinona" tarjoamassa masennuslääkkeitä. Eikö ole täysin normaali osa elämää olla välillä pidempiäkin aikoja surullinen ison menetyksen edessä, ilman, että se on diagnosoitua masennusta? Samoin jos talven synkimpänä aikana tuntuu, ettei oikein jaksaisi samalla tavalla kuin muutoin, niin heti masennusdiagnoosit viuhuu. Eikös se kuitenkin ole monella ihan normaalia, että päivittäinen valon määrä vaikuttaa vireystasoon? Tai teini-ikäisellä on kausi, jolloin kaikki on suurta draamaa tai mikään ei kiinnosta. Tarvitaanko siihen todella heti diagnoosia, kun jokaisella kuitenkin käy jonkinlainen tunteiden myllerrys teininä, ja pienetkin asiat tuntuvat suurilta?

Mielestäni tämä, että kaikki normaaliin elämään kuuluva surullisuus tulkitaan heti masennukseksi vie vakavuutta oikeasti masentuneilta ihmisiltä. On aivan eri asia, että on vaikka eron jälkeen surun takia viikon sängyn pohjalla kuin että kolmatta vuotta koko elämä tuntuu siltä, että mikään ei maistu tai tuoksu miltään eikä ole minkään väristä.

Vakavassa masennuksessa ei yleensä ole kyse vain surullisuudesta (tai ei oikeastaan ollenkaan), vaan oheistuotteena on usein ahdistuneisuus ja tuskaisuus. Sen vuoksi usein lääkitys on tarpeen.

Usein masennuksen takaa löytyy tukahdutettua vihaa. Vihan avoin ilmaisu ja "päästäminen ulos" helpottaa yleensä masennuksen oireita. Suomessa, jossa tunteiden ilmaisua ainakin selvinpäin ei useinkaan pidetä suotavana, altistuaan tämän vuoksi helposti masennukselle. Vihan ilmaisulla ei tietenkään saisi kuitenkaan vahingoittaa muita ihmisiä.

Minä taas en tiennyt olevani masentunut, ennen kuin sain ko. diagnoosin. Toki nyt parannuttuani näen jälkikäteen selvästi tilanteen, mutta masennus tuli vuosien saatossa pikkuhiljaa pahentuen, niin etten suorittajatyyppinä itse tajunnut mistä kyse. Myöskään ulospäin kukaan muu kuin läheisimmät ihmiset eivät varmasti arvaisi minun olleen masentunut, koska peitän negatiiviset ja "aidot" tunteet muilta kuin puolisoltani. Eli minut varmaan luokiteltaisiin sellaiseksi höpöhöpö masentuneeksi ulkoisin perustein. Samaa mieltä tosin olen noista teinien myllerryksistä ja vauvan kanssa väsymisestä, jossa tilanteen helpottuminen muuttaa mielialankin taas normaaliksi. Aidosti masentunut ihminen ei saa nautintoa mistään, ei edes lempiharrastuksistaan tai saavuttaessaan jotakin kauan toivomaansa.

Masennus ei ole sairaus, vaan luonnollinen, terve reaktio elämän vastoinkäymisiin ja maailman pahuuteen. Jotkut reagoivat voimakkaasti ja / tai pitkäaikaisesti, toiset vaimeammin ja / tai lyhytaikaisemmin.

Vierailija kirjoitti:

Masennus ei ole sairaus, vaan luonnollinen, terve reaktio elämän vastoinkäymisiin ja maailman pahuuteen. Jotkut reagoivat voimakkaasti ja / tai pitkäaikaisesti, toiset vaimeammin ja / tai lyhytaikaisemmin.

Masennus ON sairaus ja psykiatrit lääkäreitä. Arkikielessä ilmaisua "masentaa" käytetään usein edellä mainitsemissassi tilanteissa, kun kyse on pikemminkin surullisuudesta kuin sairaudesta.

Vierailija kirjoitti:

No, mulla ainakin läheisen vakava sairastuminen ja menehtyminen saivat aikaan masennuksen. Mikään ei tuntunut miltään vuosikausiin ja elämä oli yhtä ilotonta, harmaata mössöä. Onneksi ymmärsin hakeutua hoitoon ja nyt voin jo paremmin. 

Olen usein kuullut, että ei mulla mitään masennusta oikeasti ole. Olen vaan surullinen, sehän on aivan luonnollista. Mutta ei, kyllä minä olen ollut masentunut. Olen menettänyt useita muitakin läheisiä, mutta tuolloin suru ei ole muuttunut masennukseksi. Osaan kyllä itse nähdä eron. Tuollainen vähättely on minusta lähinnä loukkaavaa ja masentaa entisestään.

Tähän voisi vielä lisätä, että tuollainen vähättely viittaa lähinnä vähättelijöiden tieton ja kokemuksen puutteeseen masennukseen  liittyen. Heillä ei ole käsitystä siitä, mitä masennus on. He eivät myöskään osaa tehdä eroa masennuksen ja surun välillä. Masennus ei ole pelkkää alakuloa ja surullisuutta, vaan paljon muuta! Ottakaa faktoista selvää, epäilijät :)