Olen niin surullinen, kun en osaa nauttia perhe-elämästä.

Vähän samoja ajatuksia. Nyt on päällä sellainen uupumus, etten jaksaisi olla kenenkään äiti. En haluaisi, että kukaan on minulta mitään vailla.

Vietin juuri pari yötä yksin hotellissa. Teki hyvää, muttei riittänyt. Odotan jo parin kuukauden päässä olevaa työmatkaa, jolloin saan olla kolme päivää pois kotoa.

Normaalivointisena ainakin viimeiset 10 vuotta lapsiperhe-elämää on ollut ihan ns. mukavaa ja olen tykännyt äidin roolista. Juuri nyt en jaksa. Haluaisin keskittyä itsekkäästi omiin juttuihini. Mutta ei auta. Yritän elää tämän uupumuksen yli edes välttävästi äitiyttä suorittaen. Toivottavasti pian taas jaksan ja haluan olla osa tätä perhettä ihan sydämestäni.

Niin tuttuja ajatuksia. Itse olen kolmen lapsen yksinhuoltajaäiti ja vaativissa asiantuntija tehtävissä töissä. Töiden ohella yksin kaikkien lasten hoito, kuljetukset, koulut, päiväkodit, harrastukset, siivoukset, kaupat jne. Ei vaan ole energiaa mihinkään ylimääräiseen eli jonkin tekemiseen lasten kanssa, kun saa kaikki pakolliset tehtyä.

Vierailija kirjoitti:

En jaksa siivota, leipoa, laittaa kotia tai tehdä asioita perheen kanssa. Jaksan tehdä töitä paremmin, kuin olla perheeni kanssa. Surullista.

Miksi pitäisi jaksaa leipoa tai laittaa kotia? Ei kaikkien täydy olla samasta muotista tai yrittää elää elämäänsä naistenlehtien antaman epärealistisen mallin mukaan. :/

Minulla on sama fiilis. Olin juuri neljä päivää yksin ja vasta sitten alkoi tuntumaan, että kaipaan perhettäni.