Olen luulosairas ja lisäksi toivonkin sairastuvani syöpään tms.

Tai en tiedä onko se luulosairautta, mutta harrastukseni on lukea ja etsiä mahdollisimman paljon tietoa eri sairauksista ja hyvin usein kun johonkin sairauteen oireeni viittaavat olen varma että se varmaan mulla on ja ahmin siitä kaiken tiedon mitä löytyy. Sitten se menee ohi.
Pelottavaa tässä on se, että en pelkää sairauksia vaan enemmänkin toivoisin että olisin sairas. En ole täysin myöntänyt asiaa itsellenikään. Koskaan en ole mitään niin kamalaa kokenut kuin vaikka syöpä, ja voi hyvinkin olla että sellaisen diagnoosin saadessa varmasti romahtaisin ja olisin oikeasti kauhuissani.
Mutta voisin ajatella että johtuu masennuksestani. Olen saanut aikaisemmin vaikean masennuksen diagnooseja, syönyt lääkkeitä ja näin, mutta nykyisin olen ajatellut olevani terve. Harva se päivä kuitenkin huomaan olevani sellaisessa ahdingossa että toivon epätoivoisesti jotain muuta pakokeinoa elämästä kuin itsemurha. Sairaudet/onnettomuudet tuntuu silloin lohduttavalta. En olisi ehkä niin itsekäs jos minulle vain tapahtuisi niin. Onnettomuus olisi varmaan läheisille helpoin käsitellä. Joinakin päivinä taas pystyn elämään päivä kerrallaan, mutta jostain syystä tulevaisuus on teini-iästä asti ollut mustanpuhuva. Ajattelen kuolevani nuorena.

Käyn töissäkin nyt ja nauran ka olen kai välillä oikein iloinenkin. Mutta vuosien mittaan huomaan että ei se masennus mihinkään lähde, ja että pidän itseäni huonona vaikka koko maailma sanoisi että olen hyvä. En ole koskaan oppinut rakastamaan itseäni. Muita kohtaan olen kyllä ymmärtäväinen ja empaattinen, liiankin kiltti toisinaan. Se on vain se ulkokuoreni, sisältä olen kai aina ollut jotenkin kuollut ja synkkä. Eläimet ja kaltoinkohdellut ihmiset ainoita joiden vuoksi tunnen jotain vahvempaa = surua ja epätoivoa kun en pysty auttamaan. Ja sekin vaan masentaa.

Tästäpä tuli hyvin sekalainen purkautuminen.. olen vähän umpikujassa kun en halua enää mennä ammattiauttajillekkaan puhumaan vaikka varmaan kannattaisi. Häpeän tätä liikaa.