Lue keskustelun säännöt.
Vieläkö 4-kymppisenä voi muuttua iloisemmaksi ihmiseksi?
16.03.2016 |
Olen jotenkin tarponut suossa viimeiset kymmenen vuotta. Lapset olleet pieniä, ollaan muutettu, sosiaalinen piiri on ollut nihkeä löytää, mies on työmatkoilla melko usein vanhemmat sairastaa ja tarvivat apua vaikka välimatkat on pitkä. Työntekokin tuntuu pakkopullalta ja olen jotenkin jäänyt jumiin tähän raatamiseen ja arjen (joskus myös viikonloppujen) ilottomuuteen. Olen väsynyt ja hermostun helposti. Kuntoilua olen yrittänyt aloittaa, mutta sekin jää usein arjen kiireiden jalkoihin.
Eilen taas lapsia harrastukseen kuskatessani, ruokakasseja raahatessani ja kotia raivatessani mietin, että mikä järki tässä puurtamisessa on. Mies soitti työmatkaltaan, oli istunut iltaa työkaverinsa ja tämän vaimon kanssa ( joka siis reissussa mukana). En ilmaissut ärtymistäni, mutta katkeruuden pistos tuntui rinnassa. Haluaisin olla iloinen, aktiivinen ja sosiaalinen, nauttia elämästä ja tuntea energian virtaavan. Mutta ei. En tunne niin. Siirryn paikasta toiseen, hoidan rutiinit ja lapset ja joskus sen iltalenkin. Viikosta toiseen. Miten iloita elämästä?
Kommentit (9)
Mulla sama tunne. Jokapäiväiset velvollisuudet painaa liikaa ja vie ilon, kaikki tuntuu taakalta. Sellaisetkin asiat jotka on kivoja, niistäkin on vaivaa; se, että jaksaa kuntoilla säännöllisesti, myös se sosiaalisuus vie energiaa vaikka jotain antaakin, kun pitää jaksaa tutustua uusiin ihmisiin eikä vaan voi solahtaa kavereiden seuraan, joiden kanssa voi olla oma itsensä heti koska on tunnettu kauan. Koetan kai ajatella asian kääntöpuolta; tuskin olisin onnellinen, jos mulla olisi täysi vapaus ja yksinäisyys. Ja yritän saada jossain vaiheessa lomaa itselleni sillä tavalla, että mun ei tarvitse ajatella ketään muuta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oletko joskus aikaisemmin ollut iloinen? Joskus kyse voi olla vain perusluonteesta, jota on vaikea muuttaa. Tarkoitan, että jos on luonteeltaan melankolinen, on vaikeaa tulla iloisemmaksi vain päättämällä niin. Jos taas nk olet kadottanut itsesi arjen myllerryksessä, todennäköisesti elämänilosi palaa takaisin, kun lapset kasvavat isommiksi.
Vaadit sen oman ajan. Ei siihen muu auta.
Musta tuntuu että onnen ja ilon voi löytää vasta nelikymppisenä, tai sanotaanko että vasta sitten kun kilometrejä on jo takana ja ymmärrys kasvanut niiden myötä. Tietyllä tapaa olin parikymppisenä iloisempi ja elämänasenne oli positiivisempi, mutta toisaalta vastoinkäymiset rasittivat kovemmin. Nyt nelikymppisenä olen kokenut sekä perheenjäsenen että ystävän traagisen kuoleman, ja käynyt läpi muutaman vakavan sairauden pelon. Vastoinkäymisten kautta elämänasenteeni on muuttunut todella paljon. Rakkauteni ja arvostukseni miestäni kohtaan on vain kasvanut kun on konkreettisesti tajunnut kuinka ohut elämänlankamme on ja ettei voi koskaan tietää milloin toista ei enää ole. Työt ovat ahdistaneet ja vituttaneet aiemmin, nyt menen töihin päivä kerrallaan -asenteella. Tottakai edelleen stressaa mutta olen tajunnut että se on vain työtä - ei sillä kannata itseään tappaa tai masentaa. Arvostan ja rakastan nykyään pieniä asioita paljon enemmän kuin ennen. Kesämökkimme on tullut minulle kovin rakkaaksi paikaksi, ja kun nousen lempitunturini päälle en enää ole vain tyytyväinen vaan saatan itkeä muutaman kyyneleen ilosta kun olen niin onnellinen, että saan kokea jotain tällaista - olen elossa ja terve ja mieheni on terve. Koen että elämänlaatuni vain paranee vanhetessa, koska vasta nyt sitä alkaa ymmärtämään miten hienoja on ne pienet arkiset asiat, ja miten onnekas olen kun minulla on vastoinkäymisistä huolimatta ollut ja on niin hyvä elämä.
Voisiko AP sinua auttaa jos listaisit kaikki asiat elämässäsi jotka on hyvin. Ihan vaikka niinkin perusasioita kuin vaikkapa että on astianpesukone eikä tarvitse tiskata käsin, auto meni katsastuksesta läpi, olen löytänyt ihanat uudet lempifarkut, persilja on itänyt. Sen lisäksi tietty että on aviomies, lapset, katto pään päällä, työpaikka, terveys :)
Kylläpä lapset tuovat vaikeuksia ja ilottomuutta elämään. :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tsemppiä ap:lle! Toivottavasti löydät uudestaan ilon elämääsi. Onhan kevät, ja kesä tuloillaan!
Hei, ihan tutkimuksessa (en nyt juuri osaa kaivaa tähän) on todettu, että ihminen on onnettomimmillaan oliko se 42-vuotiaana. Että siitä on vain only way up!
Johtuu jostain hormoneista, ikäkriisistä ja että elämä on vaativimmillaan kaikin puolin jne.
Minä olen täyttämässä juuri 42 ja yritän löytää sen positiivisen parikymppisen itsestäni. Sitä oli silloin niin onnellisen tietämätön ja suhtautui kaikkeen niin kepeästi. Nyt on elämänkokemus tuonut vähän enemmän realismia. Kaikki ei mene kuin Strömsössä; on työttömyyttä, sairauksia, muiden aiheuttamia huolia, kuolemaa (välillä kuolemakin näyttäytyy positiivisena pääsynä pois kaikesta vaativasta).
Eiköhän se tästä taas.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joskus se löytyy vasta liki viidenkympin..minulle kävi näin.
Olen aina ollut se vastuunkantaja ja puurtaja. Exä piti vielä hyvin tarkkaan minun menoistani huolen ja ennen kaikkea siitä, etten varmasti minnekkään päässyt.
Eron jälkeen pönkkäsin aikuisen lapsen elämää ja yritystä niin perusteellisesti, että omaelämä meni sen jalkoihin..mutta nyt olen ottanut itseäni niskasta kiinni. En kysy lupaa keneltäkään, vaan ilmoitan, että nyt menen ja palaan kun palaan..pärjäävät kyllä tovin ilman minuakin.
Luultavasti myös sinun lapsesi pärjäävät hetken ilman sinua ja joskus ei kannata murehtia joka villakoirasta..
Ota aikaa itsellesi..siitä se lähtee..ja ole armollinen itsellesi, siitä minä olen saanut voimaa. Ei aina tarvitse, joskus voi olla se huono äiti ja tytärkin..ja vielä ennen kaikkea huono vaimokin..