Olen miettinyt aborttia
Tilanne on tämä. Olemme mieheni kanssa oltu lähes kymmenen vuotta yhdessä, jonka aikana meille on siunaantunut kaksi ihanaa lasta, jotka ovat olleet todella toivottuja. Olemme muuttamassa syksyllä isompaan asuntoon toiselle paikkakunnalle ja lähden myös syksyllä opiskelemaan uutta alaa.
No, nyt tilanne on seuraavanlainen. Kuukautiset ovat nyt viisi päivää myöhässä ja raskaustesti näytti positiivista toissapäivänä (haamu). Ja kyllä, tiedostin varsin hyvin, että voin tulla raskaaksi, kun emme käyttäneet ystävänpäivänä ehkäisyä, mutta en silti jotenkin odottanut sitä. Ehkä se johtui siitä, kun aiempia lapsia olemme saaneet yrittää 1-1,5v ja nyt olisin yhdestä ejakulaatiosta sisälleni raskautunut. Olen myös todella ylipainoinen, enkä harrasta liikuntaa ja ruokavalioni on jotain aivan käsittämätöntä, niin jotenkin sitä vain luuli, että enhän minä nyt näillä elintavoilla voi kerrasta tulla raskaaksi.
Ystävänpäivän jälkeen vähän vitsailinkin miehelle, että marraskuussa meille syntyy "ystävänpäivävahinko" ja olinkin tuntevani raskausoireita, joita vielä googlettelin ja olin salaa vähän onnellinenkin. Vielä raskaustestin jälkeenkin olin tavallaan onnellinen, mutta nyt en tiedä...
Saatte haukkua minut ihan rauhassa, koska sitä teen itsekin mielessäni koko ajan. Koen olevani tyhmä, vastuuntunnoton, ajattelematon idiootti. Itken monta kertaa päivässä, enkä saa nukuttua. Olen miettinyt aborttia. En ole ikinä ajatellut, että se olisi väärin (hyvä ystäväni teki abortin vuosia sitten ja se oli mielestäni ihan OK), mutta en ole ikinä ajatellut, että voisin sitä itse tehdä. Toivon koko ajan, että raskaustesti olisi ollut väärässä ja kuukautiseni alkaisivat kohta.
Miksi sitten mietin aborttia? Siihen on montakin syytä. Kun synnytin kuopukseni, niin jotenkin kaduin toista lasta, vaikka hän todella rakastettu lapsi onkin, enkä ikinä sen jälkeen häntä ole katunutkaan. Monesti olen tosin miettinyt, että riittänkö minä lapsilleni. Koen olevani huono äiti, vaikka toisaalta myös tiedän, että se ei pidä paikkaansa. Meillä on todella surkeat tukiverkostot ja sen seuraukset on saanut kyllä kokea. Minun ja mieheni parisuhde on välillä ollut ihan pohjalla yhteisen ajan puutteen vuoksi. Nyt vasta viimeaikoina olemme päässeet viettämään aikaa kahdestaan, kun lapset ovat isompia (yli 3-vuotiaita) ja uusi vauva palauttaisi tilanteen entisenlaiseksi. Mies on lisäksi paljon töissä, jonka vuoksi hoidan suurimmaksi osaksi lapsiemme kasvattamisen. Olen ollut kohta viisi vuotta kotona lasten kanssa ja olenkin innolla odottanut muutosten tuulten puhaltavan syksyllä, jolloin lähtisin opiskelemaan. Jos vauva tulisi, niin ehtisin muutaman kuukauden opiskelemaan ja sen jälkeen opinnot keskeytyisvät ainakin vuodeksi. Enkä tiedä, että miten sitten koulun jatkaminen onnistuisi ja miten rankkaa arjen pyöritys sitten olisi, kun se jo nytkin tuntuu raskaalta.
Aiemmat raskaudet ovat menneet muuten hyvin, mutta molemmissa on todettu raskausajan diabetes ja kuopuksen napanuora todettiin olevan solmuilla(?) ja istukka oli kalkkeutunut(?). Kahden jälkimmäisen syitä minulle ei ikinä kerrottu, enkä kyllä tainnut kysyäkään.
Minua huolestuttaa, että miten jaksaisin kolmannen kanssa. Miten vähälle huomiolle vanhemmat lapseni jäisivät. Miten stressaaminen vaikuttaa syntymättömään lapseen... Elintapani kyllä muuttaisin, kuten olen aiemmissa raskauksissani tehnyt, se ei mietitytä.
Koen, että minun pitäisi kantaa vastuu, kun emme ehkäisyäkään käyttäneet, mutta toisaalta mietin, että olisiko abortti meille kaikille paras vaihtoehto... Minulle ja miehelleni, lapsillemme, ja vatsassani kasvavalle ihmisen alulle. Miehenkin kanssa asiasta aiemmin keskustelimme, mutta hänestä ei oikein ottanut selvää. Tuntui tietyllä tavalla kannattavan aborttia, mutta töihin mennessään kuitenkin vilkutteli myös mahalleni...
Ihan kauhea tilanne. Itken yöt, kun suren, mihin tilanteeseen olen itseni laittanut omaa hölmöyttäni...