Miksi joidenkin on vaikeaa pyytää apua?

Ylpeys.

Etenkin pohojalaaset on tämmöisiä, ja härmäläiset. Ei ymmärrä

No minulle ainakin on vaikeaa pyytää palveluksia ja passauttaa itseäni. Mielummin teen itse ja välttelen myös tyyppejä jotka pyytää muita tekemään asioita puolestaan.

Tilanteen mukaan, oletan.

Autoin vuosikausia omaisiani ja ystäviäni monin tavoin, mm. siivoamalla heillä. 

Sairastuin syöpään ja olin erittäin heikossa kunnossa enkä jaksanut siivota. Kukaan ei tarjoutunut avuksi, joten palkkasin siivousyrityksen tekemään työn useampia kertoja.

Havahduin myöhemmin siihen, että minun olisi pitänyt pyytää apua. Monet auttavat, jos heiltä pyytää suoraan.

Kotoa opittu että kaikesta pitää selvitä yksin ja apua on noloa pyytää. Käy ylpeyden päälle. Itsekin opin vasta lähempänä 30 ikävuotta pyytämään apua jos en itse jostain selviä.

Olen tottunut selviämän kaikesta omin avuin. 

Itse autottomana olen kuullut riittävästi autollisten jankutusta kyydin pyytäjistä, joten en todellakaan itse pyydä kyytiä, jos ei sitä mulle tarjota. Muutenkin olen tottunut tulemaan toimeen muilta apua pyytämättä. Joskus pytsin, enkä saanut, joten antaa olla.

Itse olen tuollainen, jolla on vaikeaa pyytää apua. Olen pienestä asti joutunut olemaan mahdollisimman näkymätön ja huomaamaton ja en ole ikinä voinut pyytää keneltäkään apua. Nykyisin pystyisin pyytämään apua, mutta huomaan aina tuollaisen tilanteen jälkeen kun joku tarjoaa apua, huomaan että olen taas vakuuttanut että kyllä minä pärjään näin vaikka todellisuudessa en pärjäisikään. Avun pyytäminen itse on aivan järkyttävän vaikeaa, koska alan heti miettimään mitähän toinen nyt ajattelee ja onkohan sillä jotain muuta oikeasti muttei vaan viitsi sanoa yms. Tiedostan tilanteen siis, mutten osaa muuttaa sitä, koska olen elänyt näin jo yli 20 vuotta.

Käy jotenkin ylpeyden päälle kai. En ole oppinut tätä kotoa, koska äitini yrittää edelleen usein painottaa että apua pitää osata pyytää.

En osaa pyytää apua. Olen pienestä pitäen joutunut pärjäämään itse, joten en koe tarvitsevani apua. Olisihan tietysti kivaa, jos joku hoitaisi lapsia, auttaisi siivoamisessa yms, mutta kyllähän noista asioista on tähänkin mennessä itse selvinnyt. Joskus tosin ihmettelen miten jotkut ovat joka käänteessä apua vailla. Tosin kyseiset ihmiset eivät vastapalveluksia tunne.

Avun pyytäminenkin pitää kai oppia. Mun lapsuus keskittyi äidin tarkkailuun eikä mulla ollut päässä käsitettä avun pyytämiselle itselleni. Esimerkki, opettaja kysyi tunnilla että et kai ole pyörtymässä koska olet ihan vitivalkoinen. Sen jälkeen tuli ensimmäistä kertaa mieleen ajatus, että voisiko minun kamalia menkkakipuja joitenkin lääkitä. Hipsin sitten aina salaa lääkekaapille ja hain itselleni asperiinia. Eihän se kipuja kokonaan poistanut mutta vähän helpotti. Silloinkaan ei tullut mieleen pyytää aikuiselta apua, sellaista ei tapahtunut minun maailmassa.

Minä tein tästä joskus aloituksenkin, en muista otsikkoa, mutta suunnilleen, että onko muita, jotka haluavat selviytyä kaikesta itse. Yllättävän paljon löytyi. 

Syitä mulla, että en halua olla kiitollisuuden velassa kellekään. Vanhempani olivat kovia kyllä auttamaan muita, mutta aika törkeitä hyväksikäyttäjiä myös, luultavasti edes tajuamatta asiaa itse. Saattoivat pyytää serkkuani leikkaamaan nurmikon viereisestä asuintalosta, jossa olivat talkkarina ja saivat palkkaa rahana. Serkku sai siitä hyvästä jonkun kahvipaketin. Eivät vanhemmat itsekään tajunneet, että se oli törkeää. Heidän mielestään se kai oli ok, kun olivat auttaneet paljon serkun äitiä, mutta eihän serkun kuulunut heitä äitinsä puolesta auttaa ja varsinkaan heidä palkkatöitään tehdä! 

En halua olla vanhempieni kaltainen ja en todellakaan pyydä apua, jos ei ole täysin pakko tai hätä. Sen sijaan, että olisin pyytänyt sukulaisia lastenhoitajaksi, tilasin MLL:n hoitajan tarvittaessa. Julkisilla kuljin joka paikkaan, ennen kuin hommasin oman auton. En lainaile mitään tavaroita keltään ja rahaa en varsinkaan muilta ihmisiltä. 

Mutsi oli niin karmea passuuttaja ja itsekäs hyväksikäyttäjä etten ikuna kehtaisi alkaa samaan.