4v tyttö on kuin Jekyll & Hyde, en tiedä mitä tehdä :(

Kuulostaa hyvin tutulta, tosin on vanhimmaiseni tämä tulisielu...

Keinoja mitä itse olen käyttänyt: jos ehdin nähdä, että kohta lähtee kierroksille, niin ennen sitä annan huomiota, otan syliin, tehdään jotain kivaa. Tai rauhoitan, pyydän menemään omaan huoneeseen yksinään hetkeksi tekemään asiaa, josta tiedän että varmana tykkää.

Useimmiten ei kuitenkaan ehdi nähdä, että kohta alkaa huuto ja siinä sitten lasketaan itse kukin kymmeneen... Kun ei enää hermot jaksa huutaa kilpaa tytön kanssa, niin jätän paikoilleen ja sanon, että äiti ei enää jaksa tätä turhaa kiukuttelua, keskustellaan asiasta kun olet rauhoittunut. Jos pyrkii silloin syliin, niin en ota vaan pidän käsivarren mitan päässä ja kokoajan sanon, että saat tulla kun olet rauhoittunut. Ja rauhoittamiseksi lasken sen, kun on vähäänkään rauhoittunut, jotta saataisiin puheyhteys mahdollisimman nopeasti. Tehdään hengitysharjoituksia ja aina puhutaan läpi mikä hänen mielestään meni tilanteessa väärin ja mikä minusta. Miten ensi kerralla kannattaisi toimia. Pyydetään anteeksi, jos ollaan kumpikaan toimittu väärin.

Ollaan katsottu myös lastenohjelmia, joissa tehdn joko samalla tavalla tai sitten miten pitäisi tilanteessa toimia. Esimerkiksi Lumikissa kääpiöt itkee ääneti, niin hän joka kerta muistaa sanoa: äiti, minun täytyisi opetella itkemään tuolla tavalla hiljaa. (Tämän hetkinen itku rikkoo äänivallit...)

Huomion kiinnitys muualle, jos vaan onnistuu. Eli jätät kiukuttelua huomioimatta, jos mahdollista, ja rupeat vaikka laulamaan, puhumaan esikoiselle koulujutuista, keksit jonkun jutun mitä alkaa jututtamaan kiukkupussin kanssa.

Ja viimeisenä vahdin vaihto. Vaikka neiti alkaisi kiukuttelemaan sinulle ja riita alkaisi sinun kanssa, voi hetken hengähdystauon jälkeen isä/muu aikuinen mennä selvittämään tilannetta.

Ja kaikesta tästä huolimatta, lähes joka päivä meillä huudetaan ja väännetään... Toisilla on vahva temperamentti ja aikuisen tehtävänä on kärsivällisesti vain ohjata lasta oppimaan itse hillitsemään itseään ja llytämään niitä keinoja, joilla purkaa tuota luonnetta rakentavasti. Ikinä ei sylissä kiinni piti ole auttanut tämän neidin kanssa (paitsi jos nukahti siihen kesken huudon) vaikka kaikki suositteli sitä.

Öihin kannattaa miettiä, mistä kauhukohtaukset voisi johtua. Onko joku ohjelma, lelu, aikuisten keskustelu mikä on jäänyt ahdistamaan..? Jos saisi puhuttua pelkoa pois. Meillä pelätään ufoja, hirviöitä, kuolemaa ainakin tällä hetkellä. Onneksi "ISI haisee niin pahalta ettei hirviöt uskalla tulla meille" ja kun laittaa silmät kiinni niin ufot eivät näe meitä. Kuolemaa onkin vaikeampi selitellä, kun haluan olla rehellinen tässä asiassa, mutta siitä jutellaan aina kun tyttö vain itse haluaa ja niin kauan, että tyttö itse lopettaa aiheen.

Meillä tuommoinen. Normaali lapsi on, ja kun tuo kuvailemasi kaltainen karsea uhma meni ohi, niin meillä on lapsi puhjennut suorastaan kukoistukseen. On mitä viehättävin pieni ihminen, kaikki kehitys on lähtenyt räjähdysmäisesti eteenpäin kun uhma ei ole siinä esteenä viemässä energiaa, ja yötkin lapsi nukkuu kuin pieni possu.

Kaikkein vaikein uhmakausi oli todella raskasta. Lapsella tuli siihen vielä hoitopaikan vaihto, joka oli jotenkin tälle vaan liikaa ja kärjisti tilanteita entisestään.

Koska lapsi on vaan pieni tuppura joka on päästään sekaisin ja siitä itsekin kovin pahoillaan, niin parhaiten auttoi empatian, ymmärryksen ja tuen antaminen lapselle, silloin kun hän sitä pystyi ottamaan vastaan. Olen itse ollut samanlainen huutaja lapsena, joten vaikka aikuisena olen keskimääräistä rauhallisempi ja pitkäpinnainen, niin huutavan lapsen kanssa tuli itsekin huudettua. Aamut oli meille vaikeita, ja tehtiin niin, että jos siitä selvittiin, minä annoin lapselle tarran, ja jos minä selvisin aamusta huutamatta, lapsi antoi minulle tarran. :D Sitten käytiin aina yhdessä kaupungilla kahvilla kun tarralista oli täynnä. Aika usein ei saatu sitä täyteen joten mentiin lohdutusmunkeille joka tapauksessa koska on niin rankkaa olla itsensä kanssa kun ei pälli kestä. Eli huumorilla oli pakko suhtautua siihen omaan keskeneräisyyteen ja lapsen keskeneräisyyteen, ei muuten oltaisi jaksettu. Sitten tuli sekin aamu, että keskustelimme nämä asiat ihan rauhallisesti ja ystävällisesti eikä kumpikaan huutanut vaikka olisi haluttanut, ja sitä juhlittiin kuukausi putkeen. Oikeastaan se lapsen uhma loppui siihen aamuun kuin seinään, samalla lailla kuin se aikanaan alkoikin, kuin napista painamalla.

Sille ei voi mitään, että lapsen hermojärjestelmä on tuossa iässä ylikuormittunut. Kukaan ei voi sille yhtään mitään. Lasta täytyy vain auttaa kestämään se kaikki,  antaa toivoa siitä että kohta helpottaa.

Vielä yksi eli kehu. Aina kun menee hyvin ja toimiikin huutamatta (esim. Vaihtaa paikan kiltisti) niin muista sanoa, hienoa, juuri näin. Äiti on iloinen, kun toimit nätisti.

Ja samoin sitten kun menee huonosti, voi ihan rauhassa sanoa, minä tulin nyt tosi surulliseksi kun teit tällä tavalla väärin.

Joskus kannattaa valita taistelunsa eli onko ruoka rauha tärkeämpi tänään, kuin se, että lapsi istuu samalla paikalla.. Tietysti johdonmukaisesti. Lapsi ei saa pompottaa, mutta joskus voi myös lapsi itse päättää.

T. 2 ja 3

Äh, siis tietysti 1 ja 2 ja 4 on siis sama henkilö..

Oletko koittanut sanoittaa kiukkua? "Tiedän että sinua suututtaa kun sinun pitää istua tässä, mutta kiukun tunne menee pian ohi". Lapsi ei ehkä itsekkään tiedä mitä pitäisi tehdä kun tunteet myllää, ehkä hänen kanssaan voisi jutella niistä jonakin rauhallisena hetkenä. Siitä että kun joku harmittava tunne tulee niin voisi vaikka laskea kymmeneen tai mennä hetkeksi omaan huoneeseen ja odottaa että se menee ohi.

Kauhukohtaukset on vaikeita. Niihin ei taida usein auttaa muu kuin aika.

Tuohon en alkaisi että menen nukkumaan kun lapsi huutaa tms. Nukkumaanmenovetkuttelut menee jossain vaiheessa ohi, mutta jos niihin antaa periksi niin ne voi oikeasti kestää miten pitkään vaan. Vuosiakin.

googlaappa "omaehtoisuus" ja katso sopiiko se kuvaus mikä sen ympärillä on lapseesi. Siitä voisi ehkä jotain diagnoosia lähteä hakemaan. Ei ole normaalia että 4 vuotias on niin väkivaltainen että joutuu vaihtamaan hoitopaikkaa, on kaukana normaalista uhmasta. 

Vierailija kirjoitti:

Vielä yksi eli kehu. Aina kun menee hyvin ja toimiikin huutamatta (esim. Vaihtaa paikan kiltisti) niin muista sanoa, hienoa, juuri näin. Äiti on iloinen, kun toimit nätisti.

Ja samoin sitten kun menee huonosti, voi ihan rauhassa sanoa, minä tulin nyt tosi surulliseksi kun teit tällä tavalla väärin.

Joskus kannattaa valita taistelunsa eli onko ruoka rauha tärkeämpi tänään, kuin se, että lapsi istuu samalla paikalla.. Tietysti johdonmukaisesti. Lapsi ei saa pompottaa, mutta joskus voi myös lapsi itse päättää.

T. 2 ja 3

Ei lasta saa syyllistää noin!

Joo nää pikkunaiset osaa olla melko haastavia.Nukkuuko tarpeeksi?Kuulostaa siltä että saattaa olla väsymyksen aiheuttamaa.Nyt unta kaikille kaaliin keinolla millä hyvänsä.Päikkäreitä ja rauhoittumista päivisinkin.Meillä tytöllä ainakin menee ihan överiksi jos ei saa nukkua tarpeeksi.

Ja kymppi jatkaa että meillä nämä yökauhut rauhoittuivat kun siirtyi isoveljen kanssa samaan makkariin/vanhempien kanssa nukkumaan ja ihan jumalattomat kasat mieluisia ja turvallisia pehmoeläimiä sänkyyn plus yövalo.

Vierailija kirjoitti:

googlaappa "omaehtoisuus" ja katso sopiiko se kuvaus mikä sen ympärillä on lapseesi. Siitä voisi ehkä jotain diagnoosia lähteä hakemaan. Ei ole normaalia että 4 vuotias on niin väkivaltainen että joutuu vaihtamaan hoitopaikkaa, on kaukana normaalista uhmasta. 

Olen eri mieltä. Nelivuotias, joka siinä hirveimmässä tunnekuohussaan yrittää lyödä ja purra,on edelleen vasta neljä vuotta tässä maailmassa elänyt pieni ihminen jolla totaalisesti keittää yli. Jos ei nyt aivan tavanomainen nassikka niin täysin normaalin rajoissa.  Tuskin tuo pph nyt sentään pelkää nelivuotiasta lasta, eiköhän syy hoitopaikan vaihtoon ole siinä että ison vatsan kanssa on hankalaa ihan fyysisesti ohjata rimpuilevaa lasta, ja ajatus siitä että lapsen huitomiset osuisivat vatsaan tuntuu ikävältä ajatukselta. Joka tapauksessahan lapsen on vaihdettava hoitopaikkaa koska pph jää äitiyslomalle, ja omasta mielestäni hän on ollut kyllä melko tökerö, jos ei ole osannut esittää asiaa asiallisemmin aloittajalle. Nyt on ihan turhaan annettu ymmärtää että lapsi on niin kamala ettei edes ammattikasvattaja hänen kanssaan pärjää. Silloin ammattikasvattajan tehtävänä on hakea työnohjausta, jos tilanne oikeasti olisi tällainen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vielä yksi eli kehu. Aina kun menee hyvin ja toimiikin huutamatta (esim. Vaihtaa paikan kiltisti) niin muista sanoa, hienoa, juuri näin. Äiti on iloinen, kun toimit nätisti.

Ja samoin sitten kun menee huonosti, voi ihan rauhassa sanoa, minä tulin nyt tosi surulliseksi kun teit tällä tavalla väärin.

Joskus kannattaa valita taistelunsa eli onko ruoka rauha tärkeämpi tänään, kuin se, että lapsi istuu samalla paikalla.. Tietysti johdonmukaisesti. Lapsi ei saa pompottaa, mutta joskus voi myös lapsi itse päättää.

T. 2 ja 3

Ei lasta saa syyllistää noin!

Syyllistää? Vai ihan kertoa, että tälläisellä toiminnalla aiheutat pahaa mieltä. Jos siitä tulee oikeasti pahamieli. Eihän lapsi ikinä opi tekojensa seurauksia, jos niistä ei kerro. Tunteita kuuluu sanoittaa, jotta ne oppii tunnistamaan.

..ja kannattaa nyt varmaan perheen koittaa mennä vaan samaan aikaan nukkumaan että tyttö saa nukuttua ja unta.Vanhemmat pois koneelta ja nukkumaan myös ja synttärikakut tehdään päivällä.Rauhoittakaa ja selkeyttäkää rytmi jos kerran haluatte olla onnellisia ja levänneitä.Myöhemmin on aikaa sitten istua koneella ja kukkua öitänsä.Nyt taitaa olla tärkeintä nukkua ja rytmittää päivä hyvin jotta tyttö rauhoittuu.

Ja meillä tyttö kyllä loukkaantuu enemmän mitä enemmän kerron hänen aiheuttavan mielipahaa.Voisin suositella pelkkää positiivista huomiota..koitettiin tätä jatkuvaa moittimistakin ja tilanne paheni ja kierre oli valmis.Positiivista huomiota ja rauhoittumista ja kiukkua vähemmälle vanhemmillakin.

Vierailija kirjoitti:

Tuohon en alkaisi että menen nukkumaan kun lapsi huutaa tms. Nukkumaanmenovetkuttelut menee jossain vaiheessa ohi, mutta jos niihin antaa periksi niin ne voi oikeasti kestää miten pitkään vaan. Vuosiakin.

Käsitin että lapsi asuu kerrostalossa, ja siellä ei vaan voi antaa lapsen huutaa tuntikausia. Muitakin ihmisiä on ajateltava. Naapurille joka ei tiedä mikä tilanne on, tai vaikka tietäisikin, voi olla erittäin ahdistavaa ja suoraan sanottuna myös äärimmäisen vituttavaa kuunnella lapsen huutoa tuntikausia sinä ainoana aikana päivästä,  jolloin hän voisi keskittyä rentoutumiseen ja olla omassa kodissaan kaikessa rauhassa.

Itse en antanut oman huutajani huutaa kerrostalossa. En vaan voinut tehdä sitä naapureille. Lapsen sai sillä huomiolla kuitenkin aina rauhoittumaan.  Eikä lapsesta kasvanut mitään diktaattoria, vaan tuo ikä meni ohi. Ja meillä oli itsellämmekin naapurit, jotka antoivat sen oman lapsen huutaa ja huutaa. Jumalauta että meni hermo. Itse yrittää elää niin että muutkin voi elää elämäänsä häiriintymättä meidän elämästä, ja naapurin emäntä miettii vaan sitä omaa napaansa. Kävin sanomassa että meillä muillakin on tässä elämässä omat vaikeutemme, ja silti pitäis jaksaa miettiä sitä naapuriakin. Se ei auttanut, hänellä oli ne omat periaatteet joista ei jousteta vaikka lapsi itkee itsensä läkähdyksiin ja toistakymmentä aikuista siinä ympärillä joutuu kuuntelemaan sitä konserttia. Joku sitten soitti sinne poliisit ja se oli ihan oikein.