G: Uskotko, että lapsesi on / lapsesi ovat onnellisia?

olen ajatellut asiaa usein, ja uskon kyllä etä lapseni on onnellinen. On vielä niin pieni (3v) ettei kodin ulkopuolisia mielipahan aiheuttajia ole ainakaan siinä määrin että yleistä onnellisuutta elämässään söisi.

ja tiedän sen olevan myös pitkälti vanhempien ansiota, joka tuntuu hyvältä. Meillä ei olla lähdetty takomaan rahaa ja tekemään ylitöitä vaan pyritään olemaan mahdollisemman paljon lasten kanssa.

Keskimmäisellä on joku esimurkkuikäkriisi ja kaikki on päin " jotakin" koko ajan, marisee ja kettuilee ties kuinka monta kertaa päivässä. Sanoo kuitenkin mua edelleen " ihanaksi äidiksi" raivareiden välisinä aikoina - kai hän on onnellinen vaikka usein vaikuttaa kaikkea muuta kuin onnelliselta.



Esikoinen onkin sitten oma lukunsa. Hänellä on ADD ja kaikki arkiset asiat tuottavat suuria vaikeuksia. Olen aika usein huolissani siitä miten hän elämänsä kokee kaikkien vaikeuksiensa kanssa. On toisaalta hyväntahtoinen ja iloinen - ei ole lannistunut eikä masentunut - joten kaipa hän onnellinen on. Olen kysynyt häneltä suoraan että oletko onnellinen ja vastaa vain että joojoo, oon.

Se, että lapsen kasvoilta säteilee ilo ja innostus, niin kyllä se saa minut uskomaan heidän olevan onnellisia. Uhmaikä ja kenkkupäivät tietty saa lapsen " ei niin onnelliseksi" , mutta kokonaisuudessaan: KYLLÄ!

on tosi utelias, niin kuin lapsen pitääkin olla. Mutta en siis tiedä, onko jotain mielenterveyshäikkää, kuten masentuneisuutta. Mistäpä sitä ottaa selvää..

MEidän lapsilta löytyy luonnetta ja kiukkua kuulee paljon. Silti ovat lämpimiä, hupsuttelijoita, jotka uteliaina ja avoimina tutustuvat päivittäin kaikkeen uuteen. Yhdessä tutkitaan ja koetaan. Kai haluaisin olla jonkinlainen puskuri maailman ja lasteni välissä, en tiedä onnistunko siinä, mutta tuskin se välittyy kuitenkaan lapsiini.