Nainen lähtee varmasti, jos ei muuten saa

Tällä palstalla on muutaman kuukauden ajan riehunut mies, joka tasaisin väliajoin lämmittää aloittamansa ketjun "mies pettää varmasti, jos ei muuten saa".



Ketjua itsessään ei kaiketi kukaan enää jaksa seurata eikä myöskään aloittajamiehen kapea-alaista suhtautumista minun mielestäni naisen ja miehen väliseen monivivahteiseen suhteeseen, mutta otsikko itsessään on herättänyt ajatuksia.



Onko siis niin, että mies pettää puutteessaan, nainen lähtee puutteessaan? Vai pettääkö nainenkin puutteessaan ja jatkaa silti elämistään ydinperheessään?



Ja millä tavalla naisen puute eroaa miehen puutteesta? Vai onko koko tematiikka nainen/mies toimimaton alkuasetelma, vaan pitäisi lähteä siitä, että me kukin olemme omanlaisemme yksilö - ihminen, jolla on kullakin omanlainen ongelmanratkaisukykynsä ja ongelmanratkaisutaustansa.



Lähtökohtaisesti en lähtisi tuomitsemaan ketään ratkaisuistaan, sillä kunkin meidän elämässämme on ainutkertaisiakin elementtejä, joiden perusteella teemme kulloisenkin ratkaisumme.



Itse yritän punnita omia tarpeitani ja puutteitani niin, että otan samalla myös huomioon lähipiirini = mies ja lapset, kenties liittäen lähipiiriin vielä läheisimmät ystävät ja sukulaiset. Niin ja myös miehen, jonka kanssa ryhtyisin sivusuhteeseen tai yhden kerran uskottomuussessioon. Sillä he kaikki ovat eläviä olentoja niinkuin minäkin, ja heillä kaikilla on tunteensa ja tarpeensa, ei vain minulla.



Mikä estää meitä eroamasta epätyydyttävästä suhteesta ja kieltäytyä seuraavassa suhteessamme elämästä epätyydyttävää suhdetta = aiemmista virheistä oppineina meidän kaiketi pitäisi osata välttää samoja virhearvioita kuin aikaisemmissa suhteissa...



Eroaminen ja uuden suhteen aloittaminen on tietenkin tavattoman raskas prosessi. Ja kallis. Ja kukin meistä on lukenut täällä niitä mitätöiviä näkemyksiä yksinhuoltajaperheistä ja yh-lapsista. Ympäristön suhtautuminen siis panee meidät valitsemaan kaiketi itsellemme sen huonomman vaihtoehdon - jotta olisimme sosiaalisesti hyväksyttävämpiä.



Käykö siis sosiaalisesti hyväksyttyvyys itsekunnioituksen ja lasten henkisen hyvinvoinnista välittämisen edeltä? Miten voi edes kuvitella, että oma paha olo ja riittämättömyyden tunne, se, kun omista tarpeista ei huolehdi eikä kumppani välitä - että näistä kumpuava paha olo ei siirtyisi lapsiimme?



On tilanteita, jolloin kumppania ei kerta kaikkiaan voi jättää. Yksi lienee ilman muuta raskausaika ja myös puolison sairastuminen tai elämänvaihe, jolloin tämä tarvitsee muuten apua.



Tuon toisen ketjun aloittajamies halusi suoda perheelleen ydinperheen mallin ja vaimolleen ja lapsille arvoisensa perhe-elämän. Tällainen asetelma kenties onnistuu, jos nainen on alunalkaen valinnut miehensä ja vice versa perheen perustamista ja kasvattamista ajatellen, päämääränä lisääntyä ja elättää toinen toisensa siinä sivussa.



Mutta minkälaisen mallin vanhemmat antavat lapsilleen, jos avioliitto on pelkästään enemmän tai vähemmän toimiva kulissi? Lukekaahan ketju, jossa kulissiavioliitoissa eläneet kertovat, minkälaiseksi heidän aikuinen tunne-elämänsä on kulissien myötä muodostunut.



Näiden asioiden kanssa olen painiskellut itsekin todella kauan - erotako-pettääkö-elääkö kulisseissa-vai löytääkö elämälleen ja laiminlyödylle läheisyyden tarpeelleen muun ratkaisun.



Miten te muut naiset olette ratkaisseet teitä tyydyttämättömän avioliiton tai suhteen? Onko ero tai uskottomuus taattu askel jossain vaiheessa?