Vihaan töissä käymistä

Tuttu tunne.

Itse en ole vielä varsinaisessa työelämässä ollut, mutta ammattiopintojen aikaisessa työharjoittelussa kylläkin. Olin pienessä toimistossa suunnittelijana. Jo ekana päivänä tietokoneella ollessani, töiden tekoon opettelemassa joku työohjaaja alkoi puhumaan minulle jostain. En tiedä oliko kasvojeni piirre jotenkin epäilyttävä ilman mitään sen kummempaa syytä, mutta kun käännyin katsomaan häneen päin niin hänen piti itse tulla siihen koneen viereen tarkistamaan ruudultani, ettei siellä ollut mitään epämääräistä.

Sen jälkeen tapahtuma aiheutti hirveät suorituspaineet ja tunsin, että minun pitäisi todistaa, etten tee mitään epämääräistä. Niinpä siitä hetkestä lähtien työskentelin 110 % tehokkuudella, tehden töitä oikein "pingottaen" ja yhtä paljon, ellei enemmänkin kuin yksi heidän vakihenkilöistään. Tiedän, kuulosta ihan perkeleen turhalta jutulta mutta noin siinä pääsi käymään.

Kaiken kukkuraksi kun olen muutenkin hieman sosiaalisesti ujo / kummallinen, niin en lepertele, small-talkaa ym juuri laikaan. Heidän persoonallisuutensa vaikutta ihan täysin ekstroverttiseltä, perus seurueissa viihtyviltä ja baareissa ravaavilta. Itse olin heidän vastakohta, ja energiatkin siitä syystä olivat työpaikalla ristiriidassa alusta asti.

Koko mällistä sitten aiheutui burnouttia, itsesääliä ja -syytöksiä moneksi kuukaudeksi eteenpäin. Noh, ainakin sain hyvän tutkintotodistuksen ja stipendin...

2:nen, mitä teet nykyään? Itselläni työaamuina vaikea lähteä töihin. Kaikki muut tuntuu olevan ekstroverttejä. Pelkään virheitä ja pelkään kysyä apua ja tunnustaa etten osaa jotain. Tämä on hirveä kierre. En tiedä miten jaksan taas tämän viikon. :(

Ap

Hohhhoijjakkaa kirjoitti:

Itse en ole vielä varsinaisessa työelämässä ollut, mutta ammattiopintojen aikaisessa työharjoittelussa kylläkin. Olin pienessä toimistossa suunnittelijana. Jo ekana päivänä tietokoneella ollessani, töiden tekoon opettelemassa joku työohjaaja alkoi puhumaan minulle jostain. En tiedä oliko kasvojeni piirre jotenkin epäilyttävä ilman mitään sen kummempaa syytä, mutta kun käännyin katsomaan häneen päin niin hänen piti itse tulla siihen koneen viereen tarkistamaan ruudultani, ettei siellä ollut mitään epämääräistä.

Sen jälkeen tapahtuma aiheutti hirveät suorituspaineet ja tunsin, että minun pitäisi todistaa, etten tee mitään epämääräistä. Niinpä siitä hetkestä lähtien työskentelin 110 % tehokkuudella, tehden töitä oikein "pingottaen" ja yhtä paljon, ellei enemmänkin kuin yksi heidän vakihenkilöistään. Tiedän, kuulosta ihan perkeleen turhalta jutulta mutta noin siinä pääsi käymään.

Kaiken kukkuraksi kun olen muutenkin hieman sosiaalisesti ujo / kummallinen, niin en lepertele, small-talkaa ym juuri laikaan. Heidän persoonallisuutensa vaikutta ihan täysin ekstroverttiseltä, perus seurueissa viihtyviltä ja baareissa ravaavilta. Itse olin heidän vastakohta, ja energiatkin siitä syystä olivat työpaikalla ristiriidassa alusta asti.

Koko mällistä sitten aiheutui burnouttia, itsesääliä ja -syytöksiä moneksi kuukaudeksi eteenpäin. Noh, ainakin sain hyvän tutkintotodistuksen ja stipendin...

Vau. Sulla on todella isoja ongelmia, kun yhdestä ruudunkatsomisesta saat kaiken tuon aikaan. Kannattaako nousta aamulla sängystä ollenkaan? Ei ne muut ihmiset miksikään muutu.

Up

Mikset ap vaihda ammattia? Itse olin alunperin terveydenhoitoalalla, mutta ääri-introverttina kärsin siitä ihan valtavasti. Opiskelin ohjelmistoalalle ja nykyisin koodaan työkseni, pääosin etätyönä. Nyt on helpompaa, ja palkkakin paljon parempi.

Olen itsekin aika introvertti, mutta olen onnistunut opettelemaan myös ekstrovertiksi jossain määrin. Edelleen välillä ahdistaa sosiaalisuus enemmän, mutta joku tietty moodi päällä tuntuu ihan mukavalta olla ihmisten kanssa tekemisissä. En tiedä onnistuuko tämä niin helposti ihmisiltä jotka eivät vain ole yhtään ambiverttejä, mutta voihan sitä koettaa jos tuollainen taajuus löytyisi jostain aivojen sopukoista.

Jos aina vain ahdistaa siellä töissä, niin onko mahdollista irtisanoutua tai kenties saada jotain apua tuohon pahentuvaan masennukseen ja ahdistukseen? Ehkä vähän helpottuisi jos masennus olisi hoidossa, tosin jos se johtuu pelkästään työstä niin irtisanoutuminen on varmaan ainoa vaihtoehto.

Mä olen todella surkea matikassa. En varmaan koodausta oppisi. Mitään pohjakoulutusta ei ole. Olen nimenomaan terveydenhuoltoalalla. Oon ihan neuvoton. Lähipiiri ei anna irtisanoutua kun asuntolainaa. Tää on hirveetä. Tällä alalla ei meitä introvertteja hyväksytä. Pitäisi olla samanlainen räpätäti kuin muutkin. Välillä mietin itsemurhaa. Hoitotahoni ei tiedä miten solmussa olen. Esitän pärjäävämpää kuin olenkaan. Pakko käydä töissä asuntolainaan takia. En voi irtisanoutua, ei juurikaan säästöjä kun kaikki menneet sairastellessa.

Ap

Voi itku, ymmärrän sua hyvin. Minut irtisanottiin viime lokakuussa ja että tämä työttömyysaika on ollut ihanaa. Kun saa mennä sunnuntaina nukkumaan todeten, että kuinka mukavaa, huomenna on taas arki ja saan touhuta rauhassa yksin kotona. Ei ole sitä sunnuntaiahdistusta enää. Toivon voivani olla työttömänä vielä ainakin kesän yli. Mutta kai tässä on jotain töitäkin etsittävä, ahdistaa ajatuskin :/

Vierailija kirjoitti:

2:nen, mitä teet nykyään? Itselläni työaamuina vaikea lähteä töihin. Kaikki muut tuntuu olevan ekstroverttejä. Pelkään virheitä ja pelkään kysyä apua ja tunnustaa etten osaa jotain. Tämä on hirveä kierre. En tiedä miten jaksan taas tämän viikon. :(

Ap

Olen tällä hetkellä työtön, mutta silloin tällöin hakenut alan hommiin nyt kun olen jo päässyt yli tuosta kokemuksestani edellisessä toimistohommassa. Pyrin yhteishaussa jatko-opiskelemaan, alan vaihtaminen mielessä.

Tiedän mitä meinaat, minullakin on häilyvästi samankaltaisia ajatuksia jatkuvasti. Itselläni on haasteita ns. itsensä inhimillisessä hyväksymisessä muiden ihmisten kannalta. Tuntuu, että juuri virheiden tekeminen ja se miltä vaikutat muiden mielestä painaa itseä sosiaalisissa yhteisöissä jatkuvasti, ja että ihmiset automaattisesti ajattelisi itsestäni juuri sitä pahinta eikä välitä inhimillisesti.

Tiedän sen järjellisesti olevan turhaa, etenkin kun miettii että itse ei ajattele raskaasti muiden olemisesta ja tekemisistä. Silloinkin kun saan mielessäni tehtyä positiivisen "affirmaation" asiasta, ettei tarvitsisi murehtia mokomia, niin kuitenkin se negatiivinen ajatus onnistuu takertumaan taas uudelleen päälimmäisenä.

Ehkä se lohduttaa, jos ajattelee, että ehkä muutkin ihmiset, "normaalilta vaikuttavat" / joista et itse ajattele sen kummempia, ei ajattele sinustakaan aina, etenkään sitä pahinta. Lisäksi se voisi helpottaa sitä avun pyytämistä, jos ajattelet, että miten itse reagoisit jos sinulta pyydettäisiin apua. Todennäköisesti vastaisit asiallisesti ja inhimillisesti, etkä vetäisi negatiivisia johtopäätöksiä hänestä.

Sama täällä. Työnteko ahdistaa ja stressaa pirusti. Vanheimpain- ja hoitovapaalla ollessani olin niin onnellinen, että sai vain olla kotona. Eläkeikää odotellessa.

Mulla sama juttu. Olin kymmenen vuotta kotiäitinä ja oli ihanaa aikaa.

Vuoden kävin koulua sen jälkeen että työllistyn paremmin ja olin ihan loppu sen vuoden jälkeen koulusta ja työharjoitteluista! Tai koulussa oli mukavaa.

Nyt olin puolitoista kuukautta töissä hoivapuolella ja en olisi jaksanut yhtään kauemmin siellä vaikka ihmiset oli mukavia ja olisi kuulemma minut kauemmin pitänyt kun niin sovin siihen työhön.

Nyt aloitan kahden viikon päästä uudessa työpaikassa puolen vuoden sopparilla. Työkin on hieman erilaista ja vaihtelevaa. Tämmöinen keikkatyö sopii mulle hyvin. Kotona olisin mutta en kehtaa enää olla kun ympäristö tuntuu painostavan työelämään.

Mutta nyt oikeastaan olen hieman innoissani tästä uudesta työstä, varsinkin kun tiedän että ei ole lopullista.

Ja onhan sitä palkkaakin kiva saada. Rahallisesti tosin pärjäisin edelleen kotiäitinä mutta jos tänä vuonna sitten tehdään se ulkomaanmatka noilla palkkarahoilla. Se vähän motivoi. Ja sen jälkeen voi taas jäädä kotiin joksikin aikaa :)

Huokaus.

Ja sitten ihmetellään, miksi naiset eivät ole johtajia, miksi lasikatto ja miksi 80 senttiä.

Ootte te aika lapasia. No, pojot niille, jotka sentään töitä tekevät, vaikkakin hampaat irvessä.

Koska mulla olisi teille uutinen: ihan kaikilla "normaaleilla" työtätekevillä on kausia, että ei innosta, ahistaa, pomo ja kollegat vituttaa ja pää hajoaa. Mutta kun aikuisuuteen nyt vaan kuuluu ajoittainen epämukavuuden sietäminen.

Vinkuvonku ja ränkymänky.

Vierailija kirjoitti:

Huokaus.

Ja sitten ihmetellään, miksi naiset eivät ole johtajia, miksi lasikatto ja miksi 80 senttiä.

Ootte te aika lapasia. No, pojot niille, jotka sentään töitä tekevät, vaikkakin hampaat irvessä.

Koska mulla olisi teille uutinen: ihan kaikilla "normaaleilla" työtätekevillä on kausia, että ei innosta, ahistaa, pomo ja kollegat vituttaa ja pää hajoaa. Mutta kun aikuisuuteen nyt vaan kuuluu ajoittainen epämukavuuden sietäminen.

Vinkuvonku ja ränkymänky.

Heh, minä näen vain toimintatapojen ja työkulttuurin huonouden tässä ;-)

Se että on epämukavaa ei ole tarkoituksellista ;)