Oletteko parisuhteessa yksin vai "yhdessä"?

Tuntuuko teistä, että olette suhteessa yksin vai että saatte puolisolta tukea vaikeuksissa? Siis onko tunne, että joudutte selviytymään kaikista ongelmista yksinään vai että oletteko ongelmissa ikäänkuin yhdessä, kohtaatte molemmat saman ongelman ja yritätte tehdä sille jotain? Tuntuuko, että toinen osapuoli ymmärtää tunteitasi, myötäelää arjessa? Vai oletteko ikäänkuin emotionaalisesti omillanne? Onko sellainen tunne, että voi luottaa saavansa tukea toiselta vaikeuksissa, vai tunne, ettei saa?

Olen nyt herännyt tajuamaan, että mun vastaukset noihin kaikkiin kysymyksiin on se huonompi vaihtoehto. En ole vihainen vaan pikemminkin aika kuollut sisältäpäin, jos niin voi sanoa. Tuntuu että olen yksin sekä käytännössä että henkisesti, ja että olisin suunnilleen yhtä onnellinen yksin. Ikäänkuin jos sinkkuna onnellisuus olisi nolla-tasoa, se oli avioliiton alussa vahvasti positiivinen. Nyt se on nollassa taas. Tuntuisi tyhmältä erota, ellei se laske negatiivisen puolelle, mikä tietysti voi olla kehityskaaren tulos aikanaan. Toivottavasti tämä oli selkeä vertaus. Eli en kärsi ja ole onneton, mutta ei tunnu juuri milttään enkä tunne olevani "yhdessä" toisen osapuolen kanssa.

Onko kukaan selvinnyt tällaisesta, onko vielä jotain tehtävissä? Keskustelussa kumpikin kokee toisen syyttävän toistaan eri asioista.