raskausmasennustako?

Oletko kertonut tuntemuksistasi neuvolassa? Vaikka paljon puhutaan synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, voi masennus yhtä hyvin iskeä jo raskausaikana. Muista että apua on saatavilla, älä jää ajatustesi kanssa yksin! <3

-psykiatrinen sairaanhoitaja

niin no kun sehän se onkin kun pelkään että en pääse näistä tunteista eroon ja kun lapsi syntyy niin se tuntuu silloinkin lopun elämää aina joltain kamalalta taakalta ja sekoan lopullisesti. olen vain niin väsynyt tähän nykyiseen arkeen.. olisin jo halunnut elämältäni jotain muuta..olen neuvolassa puhunut tunteistani ja itkenytkin, toki en näitä kaikkein hirveimpiö ajatuksia uskalla sanoa sielläkään ääneen..mielenterveys neuvolaan kehotti juttelemaan mutta pelkään leimautuvani ja mietin vain että jos nämä ajatukset ovat pääni sisällä niin miten kukaan niitä muka pystyisi muuttamaan jos näen vain että minun elämäni loppui tähän virheeseen ...

Muista puhua! Ja pidä itsestäsi huolta ja vauvastasi <3 Surullista lukea... Miten elämäsi muuten? Onko lapsen isä tukenasi? Jos nämä muut asiat huolestuttavat sinua ja sinä koet lapsen toivottomana ajatuksena? Sisälläsi kasvaa pieni, uusi viaton ihminen... Älä tee hänelle pahaa. (En halua syyllistää.) Opit rakastamaan ja KAIKKI MENEE HYVIN <3 Ota kaikki apu vastaan.

Niin ja se on aivan kamala tunne kun aamulla heräät ja todellisuus iskee vasten kasvoja ja tajuat että on taas uusi aamu, heräsit ja sun painajainen jatkuu, olen edelleen siis raskaana..itkuhan siinä sit heti alkaa ennen kuin pääset edes ylös sängystä ja siinäpä päivät menee ihan sumussa itkeskellen jaodotat vain iltaa että pääsisit taas nukkumaan ja hetken tämä asia ei ole sinulle todellinen..en olisi ikinä uskonut että minulla voisi olla näin vaikeaa, ei ole koskaan ollut mitään masennusta yms. mutta tämä on jotain kamalaa mitä en ole koskaan kokenut enkä todellakaan toivo kenelläkään tällaista..

ap

Kerrotko ikäsi? 

Et ole masentunut, olet vastuuton. 

mies on kyllä, pitkä parisuhde takana ja muita lapsiakin jo...en tiedä mikä minut sai tällaiseksi. mieskään ei enää jaksa tukea ja parisuhde on kärsinyt tästä olostani todella..emme keskustele raskaudesta emmekä oikeastaan enää muustakaan, mies ei voi ymmärtää miten rakastavasta perheen äidistä tuli tällainen hirviö...enkä kyllä minäkään..kiitos ihanista kannustavista sanoista, toivon todella että kaikki muuttuisi taas hyväksi mutta kamala loppuraskaus edessä jos nämä tunteet eivät hellitä ennen synnytystä. en ole saanut keneltäkään mitään kannustavia kommentteja tämän raskauden suhteen, ennemminkin kaikki vain kauhistelevat ja puhuvat miten rankkaa meillä tulee olemaan..olen itsekkin alkanut näin nyt siis ajatella, ja mietin että en voi jaksaa ja selvitä, ja miksi ihmeessä meidän piti tähän hullutukseen vielä lähteä, kaikki olisi ollutkin paremmin entisessä elämässämme ja tämä pilaa nyt kaiken..raskaudesta en halua enää kenellekkään  kertoa, pysyn vain kotona enkä tahdo lähteä ja käydä missään että kukaan ei vain huomaaa asiaa..

ap

Sulla ei ole nyt muita vaihtoehtoja kun oikeasti hakea apua! Koska sä tunnistat ongelmasi ja kirjoitit tännekin.. Se tarkoittaa ettet ole luovuttamassa. Nyt keräätte tukiverkkoa sukulaisista ja ystävistä. Yritätte viettää laatuaikaa perheen kanssa, myös miehesi kanssa kahdestaan jos onnistuu. Muistelkaa aikaisimpien lasten vauva-aikojen ihania muistoja, hemmottele itseäsi, käy mahdollisesti terapiassa. Et leimaannu miksikään, eikä millään muulla ole väliä kuin sillä että sulla ja tulevalla lapsella on kaikki hyvin <3 Tää vuodenaika on muutenkin masentavaa ja haastavaa. Mutta kun tästä kaikesta selviät niin voit olla ylpeä ihana äiti!

joo tiedän sen että yksin en tästä olotillastani selviä, kynnys vain itselle avun hakemiseen on kova koska eihän minulle koskaan näin voinut käydä. mutta pakko se on, en muuten jaksa! tämä vuoden aika, varsinkin ennen joulua juuri oli aivan kamala..niin pimeää  ja mustaa. huomaan sen kun jos käyn vaikka ulkoilemassa pystyn jotenkin hetkeksi unohtamaan tämän asian mutta heti kun palaan kotiin ja tänne sisälle ahdistun aivan täysin ja kyyneleet tulee melkein heti.

onko paikalla muita jotka joskus olleet masentuneita, raskaus aikana tai jälkeen? miten selvisitte?

up

Et varmasti ole yksin asian kanssa! Oletko koittanut etsiä käsiisi jotain kirjallisuutta aiheesta? Mitkä asiat sua piristäisivät?!

http://www.terve.fi/terveyden-abc/vaihtoehtoja-raskauden-aikaisen-masen…

Nukutko ja syötkö hyvin, miten muuten jaksat fyysisesti?

Onko mitään ryhmiä odottajille, johon voisit liittyä? Ymmärrän ettei tee mieli poistua kotoa, mutta on parempi pysyä edes hieman aktiivisena :) Saa rytmiä elämään, ei eristäytyminen tee hyvää.. Omaa aikaa ja kodin ulkopuolista elämää tasapainoisesti ja oman jaksamisen mukaan tietty!

Olet pärjännyt tähän asti niin ei ole mitään mistä et pärjäisi tulevaisuudessa. Olet vahvempi kuin uskotkaan vaikkei just nyt siltä tunnukaan!!

iso kiitos tsempeistä! on totta että tähänkin saakka olen selvinnyt hyvin eikä mitään ongelmia ole koskaan ollut, olen ollut vain todella onnellinen perheestäni.. jotenkin jokin vain on nyt sekoittanut pääni ja olen päättänyt selvitä ja ajattelen että joillakin on asiat oikeasti paljon huonommin kuin minulla, miksi siis tunnen näin...?

olen harrastanut paljon liikuntaa ennen raskautta ja vielä alkuraskaudessakin mutta nyt sekin on jäänyt kun en jaksa lähteä minnekkään tämän olomuotoni vuoksi..ja en jaksa kuunella niitä kauhisteluita ihmisiltä kun huomaavat tilani ja jos joku sattuisikin onnittelemaan niin tuntuu niin teennäiseltä näiden omien tunteiden vuoksi..onnitella asiasta josta en tunne itse onnea ja iloa...

kävin tänään kirjastossa lainaamassa muutamia kirjoja aiheeseen ja raskauteen yleisesti liittyen ja uskon että niistä jotain hyötyä ajatusteni selvittelyyn.

sinne mielenterveys neuvolaan menoa emmin kyllä todella sillä luin juttuja että jos äiti tai isä olleet masentuneita ja he hakeneet apua, heistä tehdään automaattisesti lastensuojelu ilmoitus..? tätä en kyllä perheelleni halua, se leimasi kyllä lopullisesti...

ap

Up

Up

Vierailija kirjoitti:

mies on kyllä, pitkä parisuhde takana ja muita lapsiakin jo...en tiedä mikä minut sai tällaiseksi. mieskään ei enää jaksa tukea ja parisuhde on kärsinyt tästä olostani todella..emme keskustele raskaudesta emmekä oikeastaan enää muustakaan, mies ei voi ymmärtää miten rakastavasta perheen äidistä tuli tällainen hirviö...enkä kyllä minäkään..kiitos ihanista kannustavista sanoista, toivon todella että kaikki muuttuisi taas hyväksi mutta kamala loppuraskaus edessä jos nämä tunteet eivät hellitä ennen synnytystä. en ole saanut keneltäkään mitään kannustavia kommentteja tämän raskauden suhteen, ennemminkin kaikki vain kauhistelevat ja puhuvat miten rankkaa meillä tulee olemaan..olen itsekkin alkanut näin nyt siis ajatella, ja mietin että en voi jaksaa ja selvitä, ja miksi ihmeessä meidän piti tähän hullutukseen vielä lähteä, kaikki olisi ollutkin paremmin entisessä elämässämme ja tämä pilaa nyt kaiken..raskaudesta en halua enää kenellekkään  kertoa, pysyn vain kotona enkä tahdo lähteä ja käydä missään että kukaan ei vain huomaaa asiaa..

ap

Kuulostaa tutulta...

Itse olen yhden lapsen äiti, kauan toivotun ja pitkään yritetyn lapsen.

Kun vauva syntyi olin täynnä onnea, epäuskoa, ylpeyttä ja muuta samaan kategoriaan kuuluvia tunteita joille ei nimet riitä kuvauksiksi. Kaikki tuntui aivan uskomattoman upealta.

Vaan onhan se niin, että kun ihmiset näkevät onnellisen ja itseensä luottavan äidin, niin pitäähän se fiilis mennä pilaamaan omilla horinoillaan... Mitä siitä nyt muka tulisi, että ÄITI kehtaa olla onnellinen ja luottavainen :))

Kaikenlaista kommenttia ja ohjeistusta alkoi tulla ensin anopilta, sitten miehen siskoilta ja lopulta omalta siskolta... Juttujen mukaan teen kaiken päin helvettiä, en osaa hoitaa lastani, lapsessani on sitätätäjatota vikaa jne. ristiäisiinkiin oltiin sanelemassa mitä vauvalle laitetaan päälle, mutta tähän totesin että minua ei siellä sitten varmaan tarvita, kerta ei ole sanavaltaa edes lapseni ristiäisasuun.

Kirjoitettuna kuulostaa pienelle, enkä kaikkea yksityiskohtaisesti edes halua alkaa kirjoittelemaan... Lopputulemana kuitenkin on, että nyt olen surullinen ja itseään täysin epäilevä äiti. Onneksi sentään lapsi näyttää olevan tyytyväinen, vaikka muiden puheiden mukaan niin väärin häntä hoidankin...

Vierailija kirjoitti:

onko paikalla muita jotka joskus olleet masentuneita, raskaus aikana tai jälkeen? miten selvisitte?

Olen sairastanut kaksi raskausmasennusta, mutta minun masennukseni eivät ole herättäneet ikäviä tunteita raskautta tai vauvaa kohtaan. Enemmänkin kyse oli oman lapsuuteni traumoista ja oman äidin hylkäämisistä.

Raskauksien aikana söin mielialalääkkeitä ja toisen raskauden aikana, kun masennus toistui, aloitin myös pitkän terapian. Masennus katosi vauvan ollessa parin kuukauden ikäinen, kun sain estrogeenivoidelääkityksen, kolmen päivän jälkeen olin kuin eri ihminen. Terapiaa jatkoin vielä monta vuotta, koska halusin saada selville syyn tunteilleni. Tuskainen taival oli käsitellä sitä, ettei oma äiti kyennyt eikä kykene osoittamaan pyyteetöntä rakkautta, etten kelpaa vaikka olisin niin hyvä kun pystyn.

En koskaan ajatellut olevani masennukseen taipuvainen ihminen ja raskaudet olivat suunniteltuja ja toivottuja. Tuosta leimautumisesta haluan sanoa, etten koskaan kokenut sellaista muutoin kuin anoppini puolesta, joka ei vieläkään ota minua vakavasti ja pitää kai jotenkin vajakkina.

Äitinä vaadin itseltäni paljon ja halu yrittää antaa lapsille sellainen lapsuus, johon itselläni ei ollut mahdollisuutta, on toisinaan kuormittavaa. Terapiassa opin, mikä on minulle ja lapsille riittävän hyvää, mutta silti. Jos koen olevani jotenkin huono, pidän itseäni helposti ihan kelvottomana.

Vaikka olenkin toipunut masennuksista ja kokenut niitä ennen myös yhden masennuksettoman raskauden, enää en uskalla ottaa riskiä, että vaoaisin niin syviin vesiin uudestaan.

Ap:lle voimia