Olen alkanut kaivata

teiniaikoja. Vaikka eihän totuus ollut niin kultainen, mutta muistan paljon hyviäkin asioita. Silloisen parhaan ystävän kanssa oli ehkä maailman huonointa (ja samalla hauskinta) huumoria (mutta vastapainoksi paljon ongelmia ja erilaisuutta), pelleilimme ja teimme typeriä asioita netissä, olimme niin kamalia mutta oli se hauskaakin :D Huom, olimme teinejä.

Oli jännää juoda alkoholia, vaikken räkäkännejä vetänytkään. Nykyään sitä vain menee ja juo eikä se ole tippaakaan siistiä tai jännää.

Oli siistiä ottaa savut kavereiden röökeistä välitunnilla nurkan takana.

Oli normaalia ihastua joka toiseen poikaan, mutta myös seurustelemattomuus tuntui tavallaan normaalilta. Oli tottunut siihen, että pojat ovat kaukaisia haaveilun kohteita, mutta ujona tyttönä en voisi saada sen enempää.

(Kunnes sitten 16-vuotiaana sain poikaystävän, ja se suhde oli muuten tähänastisista kaikista pisin! :))

Oli hauskaa olla ylimielinen teini, joka luuli vähän liikaa itsestään. Se rooli tuntui hetken aikaa hyvältä.

Minne ikinä menikin, aina sai pojilta huomiota ja hetkessä bongasi aina sen Palavasti Ihastuneen muiden joukosta. Se Ihastunut oli aina uusi poika mutta se löytyi joka paikasta.

Sai olla tietyllä tapaa vastuuton.

Kaipaisin nykyhetkeenkin sellaista ystävää, jonka kanssa saisi taantua typeräksi ja puhua miessotkuista. Saisi nauraa älyttömille asioille ja valvoa öitä tehden kaikkea kivaa yhdessä. Tai vaikka vain viestitellä.

Mutta en pysty enää. Siihen entiseen ystävään tutustuin ihan pienenä ja ystävyys jatkui luonnollisesti vuodesta toiseen. Nykyään se ei enää toimi niin. En osaa enää olla läheinen muiden kuin miesten kanssa.

Sad but true.