Tiedätkö yhtään perhettä, jonka äiti olisi lähtenyt?

Valitettavasti tiedän. Ja lapsi kärsii edelleen. Ei pysty edes koulussa käymään.

Teidän montakin, luokkakaverin äiti ähti, ei pitänyt mitään yhteyttä ja muistan kuinka tämä tyttö odotti että olisi tullut rippijuhliin , en tiedä kävikö. N 20v huumeporukoissa ja tapettiin. 

Toisen äiti lähti eikä taakseen katsonut, joskus ihan pikkulapsi aikoina. Isä sitten siirtyi teinitytön viereen (insestiä), kun keräsi voimat lähti eikä ole käynyt kotona , opiskeli poliisiksi. 

Nämä on ikätovereita 70 luvun lapsia, jolloin ei ollut tukiverkkoja ja tukea kuten nykyään. 

Seurustelin aikoinaan yh-isäksi jääneen miehen kanssa. Lasten äiti oli lähtenyt toisen miehen mukaan ja tapasi lapsiaan vain pitkin hampain ja minuutilleen sen verran, kuin sopimukseen oli kirjoitettu. Jos lapset menivät hänen luokseen etuajassa niin hän istutti heitä rappukäytävässä odottamassa.

Suhteemme ei kestänyt pitkään. Mies oli ongelmallinen, lapsilla oli adhd:ta ja muita ongelmia. Tapasin miehen sittemmin jossain tilaisuudessa ja sen verran tiedän, että yksi pojista oli tullut isäksi hyvin nuorena.

Yleensä kun ne äidit lähtevät niin ne ottavat lapset mukaan, vaikka lasten etu olisikin asua isällään.  Yleensä muutetaan suoraan uuden miehen luokse, joka sekin todella hajottavaa ja järkyttävää lapsille.

Tunnen myös niitä joissa äiti on lähtenyt. Kaksi lasta, alle kouluikäisiä. Äiti muutti Helsingistä Ouluun, kun ei jaksanutkaan perhe-elämää. Äiti oli nuori (n. 20 esikoisen syntyessä), isä 10v vanhempi. Äiti oli poissa reilu 10v - ja kun muutti takaisin niin mukana äidin uusi perhe. Lapset olivat vain muutaman vuoden nuorempia, eivätkä edes tienneet omista sisaruksistaan.

Äitien lähtö on julmaa. Siinä missä suurin osa miehistä tapaa lapsiaan, äidit muuttavat toiselle puolelle maata ja perustavat uuden perheen. Vanhasta ei suostuta puhumaan. Kiva niille uusille lapsille, vanhoille ei niinkään.

Tunnen montakin tapausta, olen syntynyt v. 1992. Peruskoulussa yh-vanhemmat olivat pääosin miehiä. Joitakin näitä äitejä vei viina, suurinta osaa uusi rakkaus. Monella sen aikaisella kaverilla oli onneksi se äitipuoli vieressä. Asuttiin vähän ns. paremmalla alueella joten voi myös johtua siitä ettei yh-äitejä näkynyt.

Vierailija kirjoitti:

Tunnen montakin tapausta, olen syntynyt v. 1992. Peruskoulussa yh-vanhemmat olivat pääosin miehiä.

Niinhän ne aina teidän lassukoiden jutuissa on.

Tiedän, mutta en jaksa tarinaa taas kirjoittaa, kun sen olen juuri jossain toisessa ketjussa kertonut.

Ei kuulu kauhean hyvää.

Tiedän yhden perheen jossa äiti lähti, sittemmin lasten ollessa aikuisia on yrittänyt lämmittää suhteita uudestaan mutta vain yksi näistä on suostunut olemaan äitiin yhteydessä. Yksi on tehnyt itsemurhan. Kuvioon liittyy myös huumeet ja teininä saatu esikoinen eli ei ihan yksioikoinen juttu.

Toisen tiedän jossa äiti kuoli mutta lapset ovat vielä pieniä.

Kyllähän äidin menetys on iso juttu ja vaikuttaa lapseen paljon, siinä missä isänkin menetys. Toiset selviää siitä huolimatta ja kasvaa niin sanotusti normaaliksi aikuiseksi, toiset eivät pääse ikinä yli. Jollain tavalla se vanhemman menetys varmasti jossain vaiheessa täytyy kuitenkin käsitellä, jos ei lapsena niin aikuisena, että voi mennä eteenpäin.

Tiedän. Toinen sai esikoisensa 19-vuotiaana, oli välillä yh, myöhemmin sai eri miehen kanssa toisen lapsen. Pian taas yh.

Toinen ei löytänyt millään tasoistaan kumppania, eli hirveän kiva, fiksu ja herttainen tyttö, mutta keräsi matkaansa vain ääliöluusereita. Sai lapsen, piti sen yksin. Tapasi miehen, jonka kanssa jo parempi suhde, ei uusia lapsia. Vaikuttaa silti, ettei ole kovin onnellinen elämäänsä, kaikki on ikäänkuin pakkopullaa.

Riitaisten perheiden tai narsistivanhempien lapset ovat ihan samanlaisia, joten en näe eroa siihen, että äiti ei ollut lähivanhempi.

Mummoni lähti kotoa toisen miehen matkaan, kun äitini oli varhaisteini. Asui kuitenkin lähistöllä, ja piti jonkun verran yhteyttä lapsiinsa lähdön jälkeen. Äiti selvisi ihan ok, muistelee tapausta elämänsä kamalimpana kokemuksena ja on käsitellyt traumoja terapiassa. Äitinä oma äitini on ollut hyvin rakastava, mutta toisaalta myös ylisuojeleva ja uhrautuva. Äitini nuorempi sisko ei ole pärjännyt niin hyvin, vaan hänellä on edelleen nyt keski-ikäisenä pahoja ongelmia päihteiden, mielenterveyden ja sosiaalisen kanssakäymisen suhteen. Mummoni on jo kuollut, enkä usko että puhuivat ikinä näitä asioita läpi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnen montakin tapausta, olen syntynyt v. 1992. Peruskoulussa yh-vanhemmat olivat pääosin miehiä.

Niinhän ne aina teidän lassukoiden jutuissa on.

Meidän alueella asia oli näin, asuttiin Oulun Ranta-Kastellissa. En tuntenut ketään jolla olisi ollut yh-äiti. Tietysti yh-äitejä noin muutoin on enempi.

Joo yhdessä laitelan perheessä äiti lavasti oman kuolemansa. Lapsia kaksi, joista toinen kuoli teini-iässä syöpään. Toisesta tuli kyllä lääkäri, mutta välit isän kanssa eivät ole aina olleet hirveän hyvät. Tämän elossa olevan lapsen jo ollessa aikuinen äiti ilmestyi takaisin.

Tiedän myös tapauksia, jossa lapset ovat pikkuhiljaa valuneet isän luokse koska isän luona elintaso on parempi, joissakin myös uusperhe. Eli on erottu, lapset menneet äidille mutta aina vaan enempi viettäneet isän luona aikaa.

2 perhettä tiedän lähipiiristä, missä äiti lähti ja jätti lapset. Ensimmäisessä (70-Luvulla) äiti muutti uuden miehen luo toiselle puolelle Suomea. Jätti 3 lastaan. Vanhin ei ollut ikinä yhteydessä äitiinsä ja pärjäsi ihan hyvin. Nuorin kävi ehkä noin kerran vuodessa äitinsä luona. Ei nyt ihan putkeen mennyt hänen elämänsä. Eikä myöskään keskimmäisen.

Mieheni veljen vaimo lähti kävelelämään ja jätti 3 lastaan miehelle. Ei tehnyt uusia lapsia uuden miehen kanssa. Nyt kun veli on kuollut ja lapset aikuisia ovat (jollakin tasolla) yhteydessä äitiinsä. Lapset kohtuullisen hyvin selvinneet.  (Mummo hoiti paljon.) Äidin puute näkyy keskimmäisessä ja nuorimmassa.

Juu. Oma äitini. Siis äitini ei lähtenyt, vaan hänen äitinsä.

Tuli tosin jossain vaiheessa takaisinkin, muttei oikein osallistunut lastensa elämään. Eikä lastenlasten. Eikä lasten-lasten-lasten, vaikka niitäkin ehti koko lauma siunaantua. Tai ehkä se tuossa ihan viimeisinä vuosinaan alkoi voivotella, että olisi pitänyt elää toisin. No voi-voi.

Ja mitenkö vaikutti? Äidillä oli kamala kiire naimisiin aikoinaan ja pakko elää kunnollista perhe-elämää. Siitä isot kiitokset kuitenkin, että hän ei ehkä ihan pystynyt tätä hylkäämisen kokemusta katkaisemaan, mutta vaimensi sitä kovasti.

Äidinäiti itse jäi orvoksi hyvin nuorena, joten yhdellä tapaa ymmärrän hänen ratkaisunsa. Hän ei vaan osannut olla äiti itse.

Yhdeltä entiseltä työkaverilta lähti vaimo yllättäen. Taakse jäi mies, pari lasta ja omakotitalo. En tiedä miten lapsien kävi, mutta mies oli ainakin ihan rikki.

Tiedän, oman äitini.

Vierailija kirjoitti:

Yleensä kun ne äidit lähtevät niin ne ottavat lapset mukaan, vaikka lasten etu olisikin asua isällään.  Yleensä muutetaan suoraan uuden miehen luokse, joka sekin todella hajottavaa ja järkyttävää lapsille.

Älähän nyt yleistä. En tunne enkä tiedä yhtään ketään kuka olisi suoraan muuttanut uuden miehen luokse lasten kanssa.

Kaikki eronneet joita tunnen ovat muuttaneet omaan asuntoonsa tai jääneet entiseen ja mies muuttanut pois. Uudet kumppanit tulleet kuvioihin myöhemmin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yleensä kun ne äidit lähtevät niin ne ottavat lapset mukaan, vaikka lasten etu olisikin asua isällään.  Yleensä muutetaan suoraan uuden miehen luokse, joka sekin todella hajottavaa ja järkyttävää lapsille.

Älähän nyt yleistä. En tunne enkä tiedä yhtään ketään kuka olisi suoraan muuttanut uuden miehen luokse lasten kanssa.

Kaikki eronneet joita tunnen ovat muuttaneet omaan asuntoonsa tai jääneet entiseen ja mies muuttanut pois. Uudet kumppanit tulleet kuvioihin myöhemmin.

Se "oma asunto" on yleensä juuri se lemmenpesä jota rakennetaan sen uuden kumppanin kanssa. Kukapa kehtaisi sanoa että heti muutettiin yhteen.

En voi väittää tuntevani. Mutta kävin pari kertaa vuosia sitten erään  miehen kanssa treffeillä, joka oli saanut nuorena lapsen tyttöystävänsä kanssa. Synnytyksen jälkeen tää daami oli vaipunut johonkin psykoosia vastaavaan raskaudenjälkeiseen masennukseen, joka oli kestänyt sen vuoden verran. Ei kuulema ollut edes päässyt sängystä ylös lasta ei kyennyt hoitamaan yhtään. Yks päivä tää daami oli vaan kerännyt luunsa, ottanut ja lähtenyt, ei ollut ilmoitellut sen enempiä eikä hänestä sen koommin ollut kuulunut mitään. Tai näin minulle kerrottiin. Totuuttahan en voi tietää menikö tarkalleen noin, mutta sen tiedän että yksinhuoltaja tuo mies oli.

Tää kaveri olis ollut kyllä itselleni aika mieleen oleva namupala, mutta kävikin niin että toinen kaverini meni sitten ja nappas tän kundin ja kävi vähän hommailemassa... (sinällään kiva, kun kaveri vielä TIESI meidän treffailusta ja minun kiinnostuksesta.. eli aika reilusti häneltä tehty)..ja tää kaveri sitten tuli vähän myöhemmin  kyselemään lähtisinkö vielä treffeille... "jostain syystä" ei enää vaan napannut.. vaikka usein sen jälkeen kyllä nähdessä kuulumiset vaihdettiin.