Kun ei haluaisi erota, mutta on pakko

Eli, miehelläni on aiemmasta suhteesta yksi lapsi. Olimme lapsen kanssa todella, todella läheisiä aiemmin. Sovimme aikoinaan että aikuiset päättää ja lapset tekee - ja se toimikin ihan hyvin. Siihen asti, että lapsi alkoi ymmärtää että minä pidän sovituista rutiineista kiinni ja isä lepsuilee. Ja nämä olivat ihan normijuttuja - aamulla pestään hampaat, sitten aamupala. Ennen ruokaa pestään kädet, jos sotkeentuu naama tai kädet syödessä niin ne pestään heti ruoan jälkeen. Normaalit käytöstavat, kiitetään jne. Illalla yövaatteet, iltapala ja hampaiden pesu. Nukkumaan viim klo 21, riippuen moneksi koulua.
Minä siis pidin niistä kiinni, isä ei. Lopulta homma meni siihen, että lapsi ei enää suostunut tekemään mitään minun pyynnöstäni. Minun piti pikeasti pukea 9v lapsi aamulla, jos jäin hänen kanssa kahden. Muuten olisi myöhästynyt koulusta.
Lapsi ei kauhean usein meillä ollut, joka toinen vkl ja satunnaisia päiviä viikolla. Isä alkoi lapsuilla enempi ja enempi, lopulta meni niin pitkälle että sanoi lapsen kuullen että hänestä kiittäminen on turhaa, hänestä hampaiden pesu ei ole niin nuukaa, ei huoneen siivoaminen ja lyödäkkin sai jos oli hyvä syy (esim ei halua laittaa sukkia jalkaan). Siinä vaiheessa lapsi alkoi käydä ihan mahdottomaksi mua kohtaan. Tiesi, että hänen isästä mun vaatimat asiat oli turhia, joten alkoi väkivalta mua kohtaan. Tämähän ei lapsen vika ollut, isä mahdollisti käytöksen, antoi sille siunauksen. Minä sanoin miehelle asiasta, ja hän otti sen niin että haukun LASTA. Ei, pyysin että sovittaisiin uudet, yhteiset säännöt koska miehestä edelliset olivat selvästi surkeat. Ei käynyt. Ehdotin, että etsisin oman asunnon enkä enää osallistuisi lapsiviikonloppuihin/päiviin. Uskokaa tai älkää meillä nimittäin on/oli tämän lapsiasian ulkopuolella aivan mahtava suhde. Luottamusta, arvostusta löytyi ennen tätä. Mies on ollut mahtava tuki minulle äitini kuoleman jälkeen, hän on ollut herrasmies, ihana ihminen. Rakastan häntä.
Mitta oma asunto ei käynyt, koska hän ei kuulemma halua että hylkäisin lapsen. En ole olekaan hylkäämässä, mutta en voi olla myöskään tällä tavalla läsnä sillä tunnen olevani lapsen palvelija ja nyrkkeilysäkki, jolla on pelkkiä velvollisuuksia. Ja meis ei halua tehdä asialle mitään.
Joten ero on ainoa vaihtoehto.
Ja minä en haluaisi erota. Tahtoisin suhteen, jossa tapaisimme säännöllisesti. Mies ja lapsi olisivat yhdessä kun haluaisivat, ja minä voisin kyläillä. Silloin lapsikin varmasti voisi paremmin. Tietysti ideaalista olisi, että mies muuttaisi käytöstään ja tehtäisiin säännöt jotka käyvät kaikille. Mutta, kun ei niin ei.
Olen niin surullinen, sillä panostin tähän suhteeseen paljon. Panostin lapseen, meidän suhteeseen. Olisin toivonut että mies tukisi suhdettamme, haluaisi sitä. Mutta ei kai halunnut. Ei hänkään haluaisi erota, mutta vissiin häb haluaisi että jatkaisin ovimattona oloa. Se ei sovi minulle, olen herkkä ihminen ja pahoitan mieleni liian helposti. Pahoitan mieleni jo kun lapsi arvostelee minua, välillä jopa sanoo rumaksi ym. Tiedän, että kyseessä on lapsi, mutta pahoitan mieleni siitä että isä ei puutu. Sanoo, että ne ovat minun ja lapsen välisiä asioita. Minä en tiedä, miten niitä hoitaa eikä mies ole tukena. On niin vaikeaa.
Auttakaa, siskot. Onko muuta vaihtoehtoa kuin ero?