Muita, joiden vanhemmat ei omasta tahdostaan pidä yhteyttä?

Vierailija kirjoitti:

Mulla on vähän kurja tilanne ... Äiti on alkoholisoituneena jossakin laitoksessa, ja isällä on uusi perhe toisaalla. Joskus tuntuu todella yksinäiseltä, kun äidin suku oli aina etäinen, ja isän suku ei oikein sekään ole koskaan tullut tutuksi. Näin esikoisen synttäreiden ja kuopuksen ristiäisten kynnyksellä on vähän tippa linssissä kun katsoo kutsuttujen listaa. Ei ole montaa "minun ihmistä" siinä.

Mulla on sama tilanne, mutta toisinpäin. Isä on alkoholisti ja elää omaa elämäänsä jossain ulkomailla. En edes tiedä missä, tyypistä ei ole kuulunut vuosikausiin mitään mutta tiettävästi on kuitenkin vielä elossa. Äidillä on uusi perhe, uusi mies ja uudet lapset. Äiti lähti ja jätti isän ja minut kun olin ekaluokalla. Käytännössä mut on kasvattanut isän täti (tai oikeestaan tätipuoli, monimutkainen kuvio, mut ei siitä sen enempää). Äiti ei ole halunnut pitää mitään yhteyttä koskaan, vaikka yritetty on kyllä aina siihen asti kun olin parikymppinen.

Olen jotenkin tottunut tuohon enkä osaa kaivata kumpaakaan. Ne vaan ovat poissa. Äidillä ei ole sisaruksia eikä sukuakaan enää elossa, joten siltä puolelta ei oo mitään kiinnostusta ollut koskaan. Isän suku sen sijaan on läheisempi, siellä on muutama serkkukin. Isän täti on mun "äiti" ja lasteni "mummo". Ei tietenkään biologisesti, mutta en ole koskaan ajatellut asiaa mitenkään muuten kuin noin. Kun sain ekan lapsen, olin jo 33-v ja tilanne vakiintunut vanhempien poissaolon suhteen niin, ettei mua ole oikeastaan koskaan ollut lastenkaan vuoksi kiinnostusta siihen suutaan.

Oon ajatellut tämän vähän niinkuin tyyliin "sitä saa mitä tilaa". Äiti ja isä ovat poissaolollaan tehneet mahdolliseksi sen, että minäkin olen heille jotenkin poissa.

Isän täti eli "äitini" oli kuitenkin isolla ikäerolla isänisään eli paappaani, joten hän on vielä hyvinkin pitkään läsnä elämässämme.

Meilläkin on vaari joka elää jossain mutta ei pidä yhteyttä. On ihan kunnossa kuulemma. Muutakaan sukua ei juuri ole niin lapsilla ei ole yhtään isovanhempaa joka tunnistaisi heidät esim kadulla vastaantullessa. Surullista mutta yritetään löytää ystäviä jotka tulis lapsille tärkeiksi ihmisiksi.

En näköjään ole ainoa...

Mulla lakkasivat lopullisesti pitämästä yhteyttä kun sairastuin masennukseen viime syksynä ja jouduin terapiaan. Välit olivat pikkuhiljaa viilenneet jo viimeisen parin vuoden aikana. Syytä en tiedä. Yhteydenpito porukoiden päästä väheni ja lopulta juttelimme puhelimessa vain joka toinen kuukausi. Lopulta minä olin se aktiivinen osapuoli, mutta kun minä yritin soittaa, aina ei soitettu takaisin tai puhelut kestivät vain pari minuuttia. Masennusdiagnoosini oli viimeinen niitti. Sen jälkeen ei mitään yhteydenpitoa puoleen ja toiseen.

Tuntuu, että minun kanssa ei haluta enää puhua eikä haluta että käyn. Hoksasin äsken että edellisen kerran olin porukoihin yhteydessä tammikuussa... Välien viilentämiseen vaikuttaa luultavasti myös se, että minulla on asperger ja aikuiselämäni ei ole mennyt heidän toiveidensa mukaan. Minusta ei tullut akateemisesti koulutettua ja hyvässä työssä käyvää, vaan amk joka tekee alaansa kuulumatonta p*skatyötä p*skalla palkalla. Lisäksi olen suvulle häpeä koska olen lapseton ja epänormaali nainen. 

Toisten vanhemmat auttaa taloudellisesti ja kuuntelee. Minulla ei. Ja olen ainoa lapsi. Onko minun elämää niin tuskallista seurattavaa vai mistä tuo johtuu? Ei meillä ollut tämmöistä kun olin lapsi, tuntui että minut hyväksyttiin vioistani huolimatta mutta aikuisena tilanne muuttui. Noille on varmaan jo aivan sama elänkö minä vai en. 

Vierailija kirjoitti:

En näköjään ole ainoa...

Mulla lakkasivat lopullisesti pitämästä yhteyttä kun sairastuin masennukseen viime syksynä ja jouduin terapiaan. Välit olivat pikkuhiljaa viilenneet jo viimeisen parin vuoden aikana. Syytä en tiedä. Yhteydenpito porukoiden päästä väheni ja lopulta juttelimme puhelimessa vain joka toinen kuukausi. Lopulta minä olin se aktiivinen osapuoli, mutta kun minä yritin soittaa, aina ei soitettu takaisin tai puhelut kestivät vain pari minuuttia. Masennusdiagnoosini oli viimeinen niitti. Sen jälkeen ei mitään yhteydenpitoa puoleen ja toiseen.

Tuntuu, että minun kanssa ei haluta enää puhua eikä haluta että käyn. Hoksasin äsken että edellisen kerran olin porukoihin yhteydessä tammikuussa... Välien viilentämiseen vaikuttaa luultavasti myös se, että minulla on asperger ja aikuiselämäni ei ole mennyt heidän toiveidensa mukaan. Minusta ei tullut akateemisesti koulutettua ja hyvässä työssä käyvää, vaan amk joka tekee alaansa kuulumatonta p*skatyötä p*skalla palkalla. Lisäksi olen suvulle häpeä koska olen lapseton ja epänormaali nainen. 

Toisten vanhemmat auttaa taloudellisesti ja kuuntelee. Minulla ei. Ja olen ainoa lapsi. Onko minun elämää niin tuskallista seurattavaa vai mistä tuo johtuu? Ei meillä ollut tämmöistä kun olin lapsi, tuntui että minut hyväksyttiin vioistani huolimatta mutta aikuisena tilanne muuttui. Noille on varmaan jo aivan sama elänkö minä vai en. 

Ainoa lapsi, siinä se tuli.

Yleensä (omasta tahdostaan) yhden lapsen vanhemmat ovat hedonisteja, joille perhe-elämän velvollisuudet eivät sovellu alkuunkaan. On ihan huuhaata että ainoa lapsi on aina se tärkein, näin on harvoin. 

Joo, on tullut huomattua että harvassa on ne vanhemmat jotka loppupeleissä oikeasti välittävät. Omassa kaveripiirissä juuri kenenkään porukat eivät pidä mitään yhteyttä, edes lapsenlapsiinkaan. Potku perseelle 18-vuotiaana ja sen jälkeen saa olla omillaan. Siinäpähän ihmetellään miksi kukaan ei käy laitoksissa katsomassa niitä herttaisia mummoja ja pappoja.

Tällaisia kusipäitä on perheissä "jotka eivät halua lapsilleen samaa vaikka mitä jollain vaikeuksia kohdanneella sukulaisella on".

Ei voi käsittää sitä että lapsilta riistetään omia sukulaisia vain siksi kun standardit.