Psykiatriset sairaanhoitajat
Miksi psykiatriset sairaanhoitajat vaatimalla vaativat, että heille pitää kertoa kaikki mahdollinen omasta elämästä? Siinä ensimmäisellä käyntikerralla kertoa ventovieraalle kaikki ne asiat, joista et koko elämäm aikana ole puhunut kenellekään.
Käyntikertoja ei ole tarjolla kun muutama ja vaatuvat heti kaiken historian ulos. Onko siellä yhtään ammattitaitoa heillä, kun tuollaista vaativat. Osaisivatko edes auttaa asioissa?
Jotenkin tuntuu, että ei tuollaista "hoitoa", joka tuntuu henkiseltä pahoinpitelyltä, edes halua.
Tajuavatkohan he edes mitä potilaille tekevät? Vai onko tämä joku uusi ohjeistus, jolla saadaan karsittua ns. Heikompaa väkeä pois kuluttamasta kallisarvoisen hoitohenkilöstön aikaa?
Kommentit (12)
Mulla on pitkä hoitosuhde, mutta sairaanhoitaja ei ala keskustelemaan traumaattisista asioista ellen sitten ihan väkisin tuo niitä esille. Tietää varmaan, ettei hänen ammattitaitonsa ja tunti viikossa riitä niiden käsittelemiseen, joten pysymme helpommissa aiheissa. Enkä 10 vuoden hoidon aikana ole törmännyt hoitajaan, joka alkaisi kaivelemaan liikaa.
Ei ole pakko käydä vastaanotolla, jos ei kiinnosta. Tulijoita kyllä riittää liikaakin.
Saisipa ajan ennenkuin lähtee henki.
Olen itseni asiantuntija, joten kyselen ja vastailen itsekseni. Kauheita totuuksia on tullut ilmi ja niitä on työstetty itkun, veren ja hammastenkiristysten kera.
Helpottaa.
Ihan turha sinne on mennä, jos haluat salailla asioita. Ei yhteiskunnan rahoja ole tarkoituksenmukaista käyttää mihinkään hemmotteluhoitoihin. Vaan sinne mennään kertomaan kaikki. Ja jos et ole motivoitunut kertomaan, niin joku toinen ottaa mielellään sinun paikkasi.
Luonnollisestikaan jokainen sairaanhoitaja ei ole sellainen superammattilainen, joka analysoisi sinut huolella ja osaisi oikeasti auttaa. Mutta se selviää kokeilemalla. Sellaisia riskejä elämässä joutuu ottamaan.
Kysymys ei varmaankaan asioiden salailusta. Joskus ei vain kaikelle kokemalle ole sanoja ja niistä puhuminen ei onnistu heti ventovieraalle.
Itse pystyin painostuksen alaisena kertomaan osan, jonka jälkeen pää tyhjeni ja sen jälkeen ei olekaan juuri muisrikuvia hetkeen. En tiedä miten olen selviytynyt vastaanotolta kotiin.
Se, että rajoja on pienestä pitäen rikottu monella tavalla, ei auta luottamussuhteen synnyttämisessä, kun sen pitäisi tapahtua sekunnissa. Ja mitä hyötyå kaiken ulostuonnissa on, jos käyntikertoja on muutama ja hoitava henkilö ei edes pystyisi auttamaan niissä asioissa.
Miksi ei saisi pyytää itselleen apua ja vieläpä sellaista, joka auttaisi eikä vain pahentaisi tilannetta entisestään? Eikö tärkeintä olisi saada apua tähän hetkeen ja siitä selviytymiseen?
Mä huomasin saman asian kun kävin psyksairhoitajan vastaanotolla. Pari kertaa kävin ja se riitti. Ihan turhanpäiväistä lässytystä oli.
Hyvä kommentti. Luulen, että on kyse noista lukuisista kyseenalaistamattomista vanhoista jäänteistä hoitotyössä. On perinteisesti ollut todella laaja haastattelusabluuna sukutaustaa yms. myöten, vaikka eivät ole oleellisia tietoja suunnitteilla olevan hoidon kannalta. Hienovaraisuus unohtuu terveydenhoitoalalla tiedonkeruukulttuurin jyrätessä sen. Mielestäni voi hyvin sanoa, miten kokee tilanteen ja että ei halua ainakaan ensitapaamisella puhua kaikesta.