Kolmenkympin kriisi - tältäkö se tuntuu?
Olen oman tulkintani mukaan kolmenkympin kriisissä. Ahdistaa, elämä tuntuu melko tyhjältä ja tarkoituksettomalta ja ennen kaikkea pelkältä suorittamiselta. Tunnen itseni tahdottomaksi osaksi jotakin konetta, rattaaksi, joka vain pyörii muiden rattaiden mukana tehden tehtävänsä, mutta muuten täysin tahdottomana ja erittäin helposti korvattavana.
Elämäntilanteeni on oikein hyvä, oikeastaan elämässäni on lähes kaikkea sitä, mitä siltä toivoin parikymppisenä. On koulutusta vastaava vakituinen ja toiveideni mukainen työpaikka, on ihana oma vaimo ja lapsi sekä oma koti, joka on myös toiveideni mukainen. Taloudellinen tilannekin on turvallinen, vaikka työpaikat menisivät alta, emme joutuisi esim. luopumaan kodistamme. En kärsi mistään erityisestä ongelmasta, en riippuvuuksista, en sosiaalisista ongelmista. Fyysistäkin terveyttä riittää muuten, mutta mielenterveys tuntuu nyt vakavalta huolelta.
Kuten jo mainitsin, elämä tuntuu tyhjältä. Ulkoisesti olen saavuttanut suurin piirtein sellaisen elämän, jota olen toivonut. Siinä se sitten onkin. Mitään erityistä tavoittelemisen arvoista asiaa tai "projektia" en ole keksinyt tai löytänyt tilalle. Yrittämäni harrastukset kilpistyvät siihen, että ne tuntuvat tarpeettomilta puuhasteluilta, "tyhjäkäynniltä". Hoidan kyllä työni, hoidan kotityöt osaltani, hoidan lastani ja vietän hänen kanssaan aikaa. Hoidan parisuhdettakin ja pyrin olemaan niin hyvä kumppani kuin osaan (en aina osaa, koska ahdistuneisuuteni ja tarpeettomuuden kokemukseni vaikuttaa käytökseeni).
Tuntuu, että elämäni on tähän asti ollut osa minua, mutta nyt tuntuu vahvasti siltä, että elämäni on jotenkin vain hiipunut ja loppunut, ja nykyinen olemassaoloni täällä maailmassa koostuu vain erilaisista tarpeellisista ja tarkoituksenmukaisista töistä ja askareista. Kehoni ja sosiaalinen minäni toimii edelleen, olen työntekijä, isä, puoliso, kaveri, ystävä, naapuri, sukulainen, mutta se, mitä olen itselleni, on kokonaan poissa. En tunne erityistä tuskaa tai kipua, vaan oloni on puutunut, ja tuntuu kuin toimisin tahdottomasti minuun istutetun mikrosirun ohjaamana. Vain illalla nukkumaan mennessä (nukahtamislääke apuna) oloni on hyvä: ei siksi, että väsyttäisi, vaan siksi, että vasta silloin tunnen elämääni ohjaavien marionettilankojen löystyvän hetkeksi.
Tulipas pitkä selitys kriisistäni.
Tunnetteko te muut kolmenkympin kriisin kokeneet samanlaisia tuntemuksia? Onko teillä elämästänne samanlaisia ajatuksia? Miten olette päässeet niistä yli tai olette oppineet sietämään asiantilaanne? En kysy, mitä minun kannattaisi tehdä - olen käynyt jo juttelemassa psykologilla ja saanut joitakin ohjeita (osa toimii, osa ei), vaan kysyn ennemminkin, oletteko selvinneet vastaavasta tilanteesta?
..