Lue keskustelun säännöt.
Taidan olla tosi huono täti :(
02.01.2016 |
Mahtaisiko täällä olla samoin tuntevia ihmisiä? Minulla on se tilanne, että olen lapseton nainen, ja siskollani on 5-8 -vuotias tytär, jonka ainut täti olen. Odotin alunperin mielenkiinnolla tätä tädin "pestiä", mutta mitä pidemmälle se etenee, sitä huonommin tunnun suoriutuvani. En nimittäin pidä tästä lapsesta ollenkaan! Hän on huonosti kasvatettu, kitisevä ja takertuva. Hänen kanssaan on hankala viettää aikaa ja kemiamme eivät kohtaa ollenkaan. Siskoni tietenkin pahentaa tilannetta järjestämällä meille paljon yhteistä tekemistä, ja hän haluaa selvästi minusta lapselleen läheisen aikuisen, mikä on ihan ymmärrettävää. En usko, että kumpikaan meistä saa kuitenkaan tästä suhteesta mitään irti, ja tunnen kamalaa syyllisyttä siitä, että joudun keksimään verukkeita ja perumaan yhteisiä juttuja. En pysty sanomaan toiselle: "Lapsesi on ärsyttävä, en halua olla hänen kanssaan."
Kiitos, että saa avautua.
Kommentit (16)
Vierailija kirjoitti:
Et ole ainoa, mutta eipä minulla oikein mitään neuvojakaan tilanteeseen ole. Odotan vain, että kakarat aikuistuvat.
Minkälainen tilanne sinulla on?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Puhutpa ikävästi omasta verisukulaisestasi.
Siis minkä ikäinen tämä lapsi olikaan...
Vierailija kirjoitti:
Siis minkä ikäinen tämä lapsi olikaan...
En viitsi sanoa lapsen tarkkaa ikää, ettei minua tunnistettaisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta voit rehellisesti sanoa sen kuinka paljon haluaisit viettää lapsen kanssa aikaa. Outoa, että siskosi on järjestämässä teille tekemistä kun sen pitäisi lähteä sinun puoleltasi vapaaehtoisesti silloin kun itse haluat.
Kaikista ei vain pidä. En itsekään tule kaikkien lasteni kanssa yhtä hyvin toimeen eikä kemiamme kohtaa samalla tavalla. Tärkeintä on, että pysyy aikuisena silloin kun on lapsen seurassa, huomioi ja rakastaa vaikka lapsi olisikin ärsyttävä.
Minulla on myös tuon ikäinen kitisevä ja takertuva lapsi. On todella ärsyttävä, kaikki tuntuu vaikealta hänen kanssaan enkä oikein nauti mistään, mitä tehdään yhdessä. Yritän kuitenkin tsempata, ettei lapsi näkisi sitä ja yritän luoda hyviä yhteisiä muistoja ja kokemuksia kahdenkeskisestä ajasta. Ehkä se tästä.
Jotkut lapset ovat kuin kivirekiä. Vanhemmat tietävät tämän itsekin, ja siksi he ovat niin innokkaasti tarjoamassa lasta muille hoitoon (ilmaiseksi tietenkin).
Onko lapsella muita läheisiä aikuisia, joiden kanssa voisit jakaa taakkaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ne lapset hyvän matkaa teini-ikäisiä jo, en nyt kerro ihan tarkkoja yksityiskohtia tunnistamisen varalta. Olen vielä vanhemman kummi, mistä tullut lisää paineita. Asutaan nykyään eri kaupungeissa, joten sellaista luontevaa esim. viikottaista yhteydenpitoa ei tule. Itse olen lapseton, en ole lapsia koskaan halunnut, mutta sen ensimmäisen muksun syntyessä olin kyllä iloinen ja ajattelin, että pääsen kummiksi ryhtymällä tutustumaan lapsen maailmaan ilman että tarvitsee omaa hankkia. Mutta ei, en vain osaa olla spontaani ja luonteva lasten seurassa! Ja myös siskoni kanssa seurustelu kärsi, kun lapset olivat koko ajan paikalla ja jatkuvasti veivät huomiota. Tuntui ettei yhtä kokonaista lausetta saanut sanottua ilman keskeytystä. Joskus ihan pieninä ne lapset taisivat pitääkin seurastani (esim. jos luin ääneen), mutta kouluun mentyään eivät enää ole olleet kiinnostuneita.
Ei kaikkien kanssa kemiat kohtaa, oli kyse sitten lapsesta tai aikuisesta. Turha sitä on väkisin yrittää, mutta pidä mielessä että tilanne voi muuttua kun lapsi kasvaa.
Voithan toki siskollesi mainita jotenkin hienovaraisesti, ettei yrittäisi niin paljon tyrkyttää. Sano vaikka, että et oikein osaa olla lapsen kanssa, etkä halua väkisin yrittää koska nautit omasta lapsettomasta elämästäsi. Älä missään nimessä kuitenkaan hauku lasta, siitä ei seuraa mitään hyvää. Johonkin yksittäiseen ongelmakäyttäytymiseen voit kommentoida tai ottaa jotenkin nätisti esille, esim. "Hilma heitti minua kivellä naamaan, tuollaiseen pitäisi varmaan jotenkin puuttua", mutta ei: "Hilma on todella ärsyttävä lapsi, enkä pidä hänestä."
Yritä kuitenkin tasaisin väliajoin uudestaan viettää aikaa siskosi lapsen kanssa. Pari kolme kertaa vuodessa riittää kyllä siihen, että alat saada tuntumaa josko joskus voisitkin viihtyä kyseisen lapsen seurassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä en pitäisi siitä, että toinen koko ajan järjestelisi minulle tekemistä lapsensa kanssa, vaikka pitäisinkin lapsesta.
Lisään vielä, että lapsilla ja lapsilla on eroa: Esim. nuorin tätini sai lapsensa kun itse olin vasta teini, ja niiden lasten kanssa viihdyin silloin kyllä, ja olen tekemisissä nyt edelleenkin kun ovat jo omillaan asuvia aikuisia. Meininki koko siinä perheessä oli jotenkin rennompaa. Sekin voi vaikuttaa, että tuli tavattua vähän eri tahtiin, saatoin olla viikonkin kylässä silloin kun tädin mies lähti työreissuilleen. Siinä ehti tulla niitäkin tuokioita, että pystyin seurustelemaan tätini kanssa kaikessa rauhassa kun lapset nukkuivat. Kun taas siskon luona niin kauan kun asuttiin samassa kaupungissa, ne oli parin tunnin ennalta sovittuja visiittejä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla vähän sama veljen tyttärien kanssa toisen kanssa tulen mainiosti toimeen ja toisen kanssa olen jäykkä, mitkään jutut ei natsaa. Tuo tyttö on täysinpäinvastainen ja huumorikin on ihan jotain muuta.
Itse en jaksa näitä pissakakkapippeli juttuja ja tuo jaksaa jauhaa vain niistä.
Mä olen toiminnan täti, että lumienkeleitä teen mielelläni ja lumilinnaa ja hevonenkin, niin tää muksu tietty inhoaa kaikkea: lunta, kylmää, onko pakko, tylsää.. luistelu sentään onnistui, mutta uimaan ei suostunut lähtemään.
Jostain syystä mun pitää aina ottaa kumpikin mukaani, vaikka olen yrittänyt ehdotella, että vuorotellen. Menisin toisen kanssa leffaan, niin se olisi helppoa yhdessäoloa. Käly ei suostu, hän haluaa omaa-aikaa!
On ihan totta, että minunhan tässä pitäisi nyt asettaa rajat ja katsoa, että tapaamiset tapahtuvat omilla ehdoillani. Tässä on sellainenkin mutka matkassa, että olen itse aika innokkaasti ollut rakentamassa tätä täti-lapsisuhdetta. Minulla ei ole lastenhoitokokemusta, joten sanoin, että kunhan lapsi osaa hoitaa vessakäynnit ja muut itsenäisesti, lähden mielelläni eri paikkoihin, ja näin koen olevani jossain määrin velkaa. Odotin itsekin aidosti kivoja yhteisiä museokäyntejä, metsäretkiä ja niin edelleen... mutta kun on hankalaa, on hankalaa.
Pidän myös siskostani kovasti (vaikka hänen kasvatustaitojaan en osaakaan arvostaa), enkä halua välillemme mitään draamaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
aha. Moni tuntee ihan omien lasten kanssa samalla tavalla. JA ne on sentää ihan omia, niitä pitäisi rakastaa ja jaksaa hoitaa 24/7. Sit niitä tungetaan tarhaan ja harrastuksiin ja lomilla sukulaisille... joskus omatunto ehkä kolkuttaa, kaikilla ei kyllä kolkuttele sekään koskaan. useimmiten äideillä kolkuttaa, iseillä ei, iseille on normitila mieluummin lähteä vaikka rauhanturvaajaksi Bagdadiin kuin olla niiden omien kullannuppujen kanssa.
tsemii sulle, tuskin sun nyt ihan kauhean monta tuntia per viikko pitää tätä lasta sietää! Ihminen se lapsikin on, sillä on aistit ja tunteet ja sekin vain toivoo, että joku ihan oikeasti haluaisi joskus olla hänen kanssaan, vaikka hän on oikukas pi***pää, kuten noin 99,9% ihmisistä sattuu olemaan.
ELämässä on niin, että lapset on hankalia, anopit on, miniät on, miehet on, vaimot on, veljet ja siskot on, ystävät on, pomot on, työntekijät on, asiakkaat on, potilaat on... ja koska me useimmat kuulumme noihin ryhmiin, niin mekin olemme.
Et ole ainoa, mutta eipä minulla oikein mitään neuvojakaan tilanteeseen ole. Odotan vain, että kakarat aikuistuvat.