Vauvan syntymä ja elämän muuttuminen

Toisaalta tunnen heitä, jotka ovat onnistuneet tekemään töitä kotona/suorittamaan tutkinnon vaikka toisella käsivarrella huusi koliikkivauva.

mä koin pahimpana asiana vauvan saamisessa sen että kaikki huolettomuus loppui kuin seinään, kun on lapsesta sitten täysin vastuussa ja se on kuitenkin aika iso vastuu saada " kunnon kansalainen" aikaiseksi.

etä ystävällä ei ole hajuakaan millaista vauvaperheen elämä on. Kyllähän se elämä vaan muuttuu kun lapsi syntyy, se on fakta.

Mutta onhan se ihan tutkittu juttu, että parhaiten vanhemmuuteen sopeutuvat ne, joilla on realistinen kuva tulevaisuudesta. Helposti tulee pettymyksiä, jos asettaa liikaa odotuksia itselleen.

mutta alkushokin jälkeen olen tehnyt kyllä töitäkin kotona ja harrastanutkin edelleen raviurheilua omilla hevosilla. Ja lastenhoitajia ei kyllä tuppaa joka ovesta mutta en minä sitäkään hyväksy että koko muu elämä loppuu lapsen saantiin. Mutta kun mulla onkin vain yksi lapsi ja oikein kiva sellainen, puolivuotias jo ettei yöheräilekään.

Vierailija:

Kyllähän se elämä vaan muuttuu kun lapsi syntyy, se on fakta.

Vierailija:

mä koin pahimpana asiana vauvan saamisessa sen että kaikki huolettomuus loppui kuin seinään, kun on lapsesta sitten täysin vastuussa ja se on kuitenkin aika iso vastuu saada " kunnon kansalainen" aikaiseksi.

Minä en ymmärrä äitejä, joiden mielestä elämän on pakko olla totista murjottamista, koska on lapsia. Monille on käynyt näin ja se on johtanut muihin ongelmiin (parisuhdekriisi, avioero jne.)

Vastuu vanhemmuudessa on suuri mutta silti voi edelleen nauttia elämästä, nauraa, pitää hauskaa jne.

Minusta elämä muuttui loppujen lopuksi aika vähän, ainakin kun lapsia oli vain yksi. Harrastukset, ystävät, työ ym. ovat samat kuin ennenkin. Ainoa mikä vaati vähän totuttelua, oli valvominen mutta siinäkin hormonitoiminta riensi avuksi.

Minä olin juuri tuollainen mieheni kanssa. Aika tyhmiä ja tietämättömiä olimme. Vauvahan siis " tulee meidän elämäämme ja sen pitää sopeutua meidän tapoihimme........"



Elämästä tuli pieni helvetti: lapsi ei nukkunut koskaan, koti oli sekaisin aina, syötiin Lidlin pakasteita vaan, minä silitin, siivosin ja koitin toteuttaa hermot riekaleina neuvolantädin miljoonia käskyjä (ulkoilua, päivärytmiä, vitamiinitippoja blaablaa...).



Ikinä en saanut nukkua päivä/yöunia, koska halusin edes joskus omaa aikaa (ja se tuli iltayöllä vauvan nukkuessa edes 4 tuntia putkeen). Taisin mennä jopa masentuneeksi, sillä koskaan en ole miettinyt kuolemaa ja lapsen tappamista päivittäin yhtä monesti kuin sen ensimmäisen vuoden aikana. Vaikka olen siis ns. terve tapaus ollut aiemmin.



Onneksi kaikki muuttui vuoden kuluttua syntymästä, kun yöheräilyt loppuivat ja sain viimeinkin nukkua! Johan alkoi mielikin muuttua aurinkoisemmaksi.





Että silleen.

lapsi nyt parivuotias. Eikä tosiaan nukkunut mitään kunnon päiväuniakaan, vaan ollut todella huono nukkumaan, päivisin max tunti putkeen, yleensä vähemmän. Päivällä tein mitä ehdin, ja iltaisin ja viikonloppuisin sain enemmän työaikaa kun mieheni hoiti lastaan.

Mutta lapsetkin niin erilaisia, ja paljon riippuu myös kumppanista ja yleisesti siitä, miten elämänsä järjestää.

Toki voi harrastaa, tehdä töitä ja pitää hauskaa. Mutta muuttuuhan siinä se, että enää ei voi mennä mielensä mukaan vaan aina on ensin ajateltava lapsen parasta. Yllätyksenä tulee myös se, että aina ei edes halua jättää vauvaa muiden hoitoon eikä halua olla hänestä erossa (siis kun lapsi on alle vuoden). Esim eroahdistus voi aiheuttaa sen, ettei edes vessan pääse yksin.



Vastuu on suuri ja aina on ajateltava lapsen etua ensin. Omat tarpeet ovat taka-alalla. Toki elämää voi jatkaa kuten ennenkin mutta se ei ole lapsen edun mukaista.

Oliko vauva tyytyväinen esim. sitterissä? Vai miten?

Vierailija:

Minä olin juuri tuollainen mieheni kanssa. Aika tyhmiä ja tietämättömiä olimme. Vauvahan siis " tulee meidän elämäämme ja sen pitää sopeutua meidän tapoihimme........"

Elämästä tuli pieni helvetti: lapsi ei nukkunut koskaan, koti oli sekaisin aina, syötiin Lidlin pakasteita vaan, minä silitin, siivosin ja koitin toteuttaa hermot riekaleina neuvolantädin miljoonia käskyjä (ulkoilua, päivärytmiä, vitamiinitippoja blaablaa...).

Ikinä en saanut nukkua päivä/yöunia, koska halusin edes joskus omaa aikaa (ja se tuli iltayöllä vauvan nukkuessa edes 4 tuntia putkeen). Taisin mennä jopa masentuneeksi, sillä koskaan en ole miettinyt kuolemaa ja lapsen tappamista päivittäin yhtä monesti kuin sen ensimmäisen vuoden aikana. Vaikka olen siis ns. terve tapaus ollut aiemmin.

Onneksi kaikki muuttui vuoden kuluttua syntymästä, kun yöheräilyt loppuivat ja sain viimeinkin nukkua! Johan alkoi mielikin muuttua aurinkoisemmaksi.

Että silleen.

Meilläkin vauva valvotti lähes ensimmäisen vuoden,mutta en sitä noin kokenut. Koti pysyi siistinä, ruoka oli kotiruokaa ja lenkkeilin päivittäin vaunujen kanssa.

Miten sellainen puolimetrinen olento voi estää siivoamasta? Tai muuttaa elämän helvetiksi?

siksi aikaa, oli sitten tyytyväinen tai ei. Tai kai lapsen voi vaikka jättää pinnasänkyyn itkemään että saa siivottua. Mutta kunnon äiti ei niin tee, vaan lapsen tarpeet ja hyvinvointi ovat etusijalla.



Kyllä minulle ainakin kävi vauvan ensimmäisen vuoden aikana niin, ettei ehditty siivota kun lapsi itki mahavaivojaan. Pakastepizza oli ruokana ja päivät vaeltelin zombiena pitkin kämppää.

kankaita/kaavoja leikatessa leikki vieressä(kuten nytkin). Vähän soveltaen, ja sen mukaan millä tuulella lapsi oli, jos ei viihtynyt, lopetin työt ja leikin lapsen kanssa ja yritin myöhemmin uudestaan. Lapsi mukana myös tarvikehankintareissuilla ym. tapaamisissa.

Ei nukkunut vauva öisinkään kunnolla kun vasta reilun vuoden ikäisenä, ja olin kyllä todella väsynyt, kun en itse osaa nukahtaa päivällä oli mikä väsymys vaan, tai sitten olin juuri nukahtamassa kun vauva jo heräsi, joten oli edes turha yrittää nukkua. Mutta jos en olisi tehnyt töitä vaan pyörinyt vaan vauvan kanssa, olisin varmaan tullut hulluksi, kun olen aina tottunut touhuamaan paljon ja mitkään vauvakerhot ja vaan kahvin litkiminen ja juoruaminen tuntemattomien muiden mammojen kanssa ei ole minun juttuni.

12

jatkoin opiskeluja kun vauva oli 6kk ja kirjoitin diplomityönkin siinä sivussa ja opiskelut sain päätökseen kun vauva oli reilun vuoden. luin tentteihin kun vauva nukkui jne.

vaikka vauva nukkuisi ihan ok.

Itse muistan vauva-ajan raskaana, mutta meillä olikin extreme-vauva-aika useiden sairaalajaksojen ja vauvan sairauden takia.

silti myös urheasti siivosin ja ulkoilin, näin jälkikäteen ajatellen minun olisi varmasti kannattanut näyttää hätäni ja pelkoni, jonka koin vauvan sairauden takia mutta olin kai niin shokissa, että esitin reipasta.

ja tosiaan, minun mielestäni elämä ei ole enää positiivisen testin jälkeen ollut ikinä niin huoletonta kuin ennen. on ihan eri olla vastuussa vain itsestään kuin myös toisesta ihmisestä.

Vierailija:

siksi aikaa, oli sitten tyytyväinen tai ei. Tai kai lapsen voi vaikka jättää pinnasänkyyn itkemään että saa siivottua. Mutta kunnon äiti ei niin tee, vaan lapsen tarpeet ja hyvinvointi ovat etusijalla.

Totta tuokin. Muistuttaisin kuitenkin että kaikki ketkä pitävät kotinsa siistinä tai laittavat ruokaa ovat jotain sadistisia vauvansa huudattajia ja hylkääjiä.

Monille tuo " lapsen tarpeet ja hyvinvointi etusijalla" tarkoitta lapsen kanniskelua 24/7, jopa silloinkin kun lapsi on tyytyväinen eikä kaipaa ns. lohtua. Eräs ystävämiehenikin puhisi, että menettää kohta mielenkiinnon vaimoonsa kun tämä keikuttaa vuoden ikäistä lasta koko tämän hereilläoloajan kantoliinassa. Ihan turhaan.

Siten puolimetrinen voi muuttaa elämää, että se ei nuku ikinä, ei viihdy itsekseen koskaan missään (tee siinä yhdellä kädellä kotitöitä tehokkaasti), kakara huutaa kovaa koko ajan ja aiheuttaa melullaan jatkuvaa stressiä ja ärsytystä vanhempien väsyneessä mielessä. Mies ei osallistu kodinhoitoon eikä lapsenhoitoon, vaan painaa töitä illat, viikonloput kaiket, eikä isovanhemmatkaan hoida koskaan millään tavalla.

Asutteko kaukana lapsen kummeista, ystävistänne jne? Olisiko joku naapuri voinut ottaa vauvan edes hetkeksi hoitoon?

Minulla on ystävä, jonka vauva huusi myös päivät ja yöt. Hän vei lapsen ihan pokkana naapuristossa asuvalle ystävälleen " ota tämä nyt hetkeksi, ennen kuin pimahdan" . Ja haki lapsen hetken päästä sitten pois.

Tiedän, että avun pyytäminen saattaa olla vaikeaa. Mutta niin se vain on, että jos esitämme urheaa ei kukaan osaa meitä oma-aloitteisesti auttaa.

Mutta onneksi rankat aikasi ovat jo takana päin!

Vierailija:

Siten puolimetrinen voi muuttaa elämää, että se ei nuku ikinä, ei viihdy itsekseen koskaan missään (tee siinä yhdellä kädellä kotitöitä tehokkaasti), kakara huutaa kovaa koko ajan ja aiheuttaa melullaan jatkuvaa stressiä ja ärsytystä vanhempien väsyneessä mielessä. Mies ei osallistu kodinhoitoon eikä lapsenhoitoon, vaan painaa töitä illat, viikonloput kaiket, eikä isovanhemmatkaan hoida koskaan millään tavalla.

Ei se kaikilla elämä niin rajusti muutu. Itse olen tässä 7 vuoden aikana synnyttäny viisi lasta, joista nuorimmat on kaksoset ja kokoajan samalla pyrötittäny omaa firmaa. Ei se mulla ainakaan muutanut elämää niin radikaalisti ettei olis voinut jatkaa samaa hommaa kun ennen lapsia. Ainoa muutos oli se, että nyt on talo täynnä elämää ja ihania pieniä ilopillereitä.