raskaana ja en tunne mitään vauvaa kohtaan..

Odota nyt rauhassa! Rakkaus kasvaa kyllä!

Mitäs teit lapsen jos kerran oli oikein suunniteltu?

Ihmettelen kyllä näitä, jotka ovat käsittäneet että on heidän tehtävänsä yksin täyttää maa. Ja sitten ei riitä edes rakkautta, joopa joo. Pakkohan sen on sulle jonkun sanoa: olet tunne-elämältäsi lapsi vielä. Hanki apua. 

Vierailija kirjoitti:

Odota nyt rauhassa! Rakkaus kasvaa kyllä!

Uutisia kun lukee näistä Touko Tarkeista ja Oulun vauvantappajasta, niin neuvoisin kuitenkin käyttämään ensisijaisesti ihan sitä kortonkia.. 

On valitettavasti niitäkin tapauksia, jossa se rakkaus ei ikinä kasva. 

No siis. Jos sulla on edellisissä raskauksissa ollut selvä kiintymys vauvaa kohtaan jo raskausaikana, niin silloin on tietenkin olemassa se mahdollisuus, että olet jollain tavalla masentunut. Mutta ei se, että ei tunne sitä syntymätöntä vauvaa kohtaan jotain pakahduttavaa rakkautta, ole mitään poikkeuksellista. Mulla on kaksi lasta, enkä voi sanoa, että olisin ollut kiintynyt heihin sikiövaiheessa. Toki olin huolissaan heidän hyvinvoinnistaan ym., mutta en "odottanut kiihkeästi, että saisin vauvan syliini" tai "rakastunut vauvaan heti raskaustestin tehtyäni". Epäilemättä olisin surrut, jos olisi tullut keskenmeno tai kohtukuolema, mutta kovin konkreettista tunnelatausta mulla ei ollut. Enemmän olin suoraan sanottuna huolissani siitä, kiinnynkö vauvaan - myös toisen lapsen kohdalla.

-

Joten. Et ole epänormaali. Mutta jos tuntemuksesi eroaa radikaalisti aiemmista raskauksista, suosittelen, että käyt juttelemassa jossain (neuvola, tai jos et tunne sielujen sympatiaa th:n kanssa, niin perheneuvola). Voit olla masentunut. Tsemppiä!

Täällä vähän samoja ajatuksia raskausviikolla 21. Minulla (meillä) ne taas johtuvat siitä, että olemme jo kokeneet niin monta keskenmenoa, ettemme enää uskalla kiintyä sikiöön. Takaraivoissa on koko ajan tunne, että miksi tämä selviytyisi kun muutkin ovat kuolleet. Pelon- ja huolensekaisin tuntein jatketaan. Mihinkään 3D/4D ultraan emme tahdo, jos tämä kuitenkin menee kesken.

Voimia rakkaat siskot! Itse en uskaltanut kiintyä, kun oli down-riski, ja olisin sit otattanu sen pois. Se oli kyllä raskasta tuloksen odottamista. Voi kun teille kävisi hyvin, mulle onneks kävi, ja tää vauva on jo ovia paiskova teini.

Vierailija kirjoitti:

Täällä vähän samoja ajatuksia raskausviikolla 21. Minulla (meillä) ne taas johtuvat siitä, että olemme jo kokeneet niin monta keskenmenoa, ettemme enää uskalla kiintyä sikiöön. Takaraivoissa on koko ajan tunne, että miksi tämä selviytyisi kun muutkin ovat kuolleet. Pelon- ja huolensekaisin tuntein jatketaan. Mihinkään 3D/4D ultraan emme tahdo, jos tämä kuitenkin menee kesken.

Meillä vähän samanlaista taustaa, ja huomasin että kun liikkeitä aloin tuntea kunnolla päivittäin, niin pystyin kiintymään sikiöön/lapseen. Se jotenkin rauhoitti mieltä, kun tunsi että siellä se porskuttelee. Mutta yksilöllistähän tuo on. Varmaan loppuvaiheessa jos on vielä samat fiilikset, niin kannattaa avoimesti jutella niistä neuvolassa ja mahdollisesti psykologille. Se synnytys ja vauvan kanssa ensiviikot voivat olla aika raskaat mielelle, jos ei ole vielä antanut itselle lupaa kiintyä vauvaan raskauden aikana. Mutta kaikkea hyvää sinulle, ja yritä muistaa välillä että tavallaan ne riskit mitä nyt kohtaatte, ovat niitä normaali elämän riskejä. Se että sikiölle käy jotain nyt, on ihan yhtä todennäköistä kuin neiti x:n sikiölle käy jotain viikolla 21. Mutta eihän se tietenkään kovin lohduta, kun kokemus antaa toisenlaista tunnetta.

Minä myös rv 18 enkä itsekään oikein tunne mitään lasta kohtaan. Ainoastaan sen ainoan kerran kun olen tuntenut jotakin lasta kohtaan oli np-ultra, veikkaan että syy oli siinä että lapsi oli siinä hetkessä eri tavalla konkreettinen ja todellinen kuin muuten raskausaikana. Minusta on ihan normaalia tuntea myös näin. Jotkut äidit rakastuvat silmittömästi lapseensa jo raskausaikana, osa heti syntymässä ja osalla rakkaus kasvaa hitaasti syntymän jälkeen. Ei ole oikeaa tai väärää tapaa kunhan lastaan lopulta rakastaa.

Huolestuttava tilanne on tietysti sen vuoksi että heti kun raskaus on alkanut, niin olet alkanut katua päätöstäsi sekä harkinnut sen vuoksi keskeytystäkin. Älä välitä ilkeistä kommenteista, anna itsellesi aikaa ja ole itsellesi armollinen. Kuitenkin todennäköisesti rakastut lapseesi viimeistään heti syntymän jälkeen ja ajattelet jälkikäteen että miten oletkaan voinut tuntea tällä tavalla niin kuin nyt.

Tunnetko vielä liikkeitäkään? Omalla kohdallani lapsi personoitui, kun sain tietää hänen sukupuolensa joskus raskauden puolivälissä. Rakkaus lapseen ei kuitenkaan syntynytkään hänen synnyttyään, sen sijaa sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Ensimmäiset rakkauden tunteet vauvaan syntyi, kun hän oli 3 kk, silloin olin päässyt hoitoon.

Miksi aloitti katua raskautta? Olisiko siinä syy siihen että et koe tuntevasi mitään sikiötä kohtaan? Et ole mitenkään epänormaali, tai huono äiti. Juttele tuntemuksistasi neuvomassa, voit saada lisää tietoa ja tarvittaessa apua.

Minulle sikiö on vain sikiö. Jälkimmäistä jopa vihasin kun tuli pyytämättä. Mietin psykologilla käymistä mutta en halunnut kuitenkaan käydä ruotimassa asiaa. Vauva on silti ihan toinen juttu ja suloinen. En leiju pilvissä, mutta toisaalta se ei ole minun tapaistani muutenkaan.

Vierailija kirjoitti:

Odota nyt rauhassa! Rakkaus kasvaa kyllä!

Kuinka kauan voi odottaa rauhassa, että rakkaus kasvaa? Milloin tämä ällä myytti äidin rakkaudesta murretaan? Olisiko jo aika puhua tästäkin asiasta riittävän avoimesti, että kaikille lapsille ei ole suotu sitä rakastavaa vanhempaa? t. 3v. äiti

Ei ole tavatonta, onhan syntymättömien lasten murhaaminen arkipäiväistä pikkuhupia naisille. Oletko miettinyt aborttia, siitä voisi saada ainakin hauskan jutun illanistujaisiin?

Minusta on hirveän alentavaa kuitata tuo vain jollain "kyllä se siitä" lässytipaskalla, joka loppujen lopuksi vain syyllistää jos se ei siitä sitten suttaannukaan. Ihan vakavastiotettavasta asiasta kyse kuitenkin. Minä en tuntenut mitään kun raskauduin ja tein abortin hyvin kevyin mielin, vieläkään asia ei hetkauta oikeastaan ollenkaan ja olen kyllä päätökseen tyytyväinen ei sillä, mutta että ihan todellisesta asiasta on kyse. Voin kuvitella miltä tuo tuntemani tunne tuntuu äidistä, etenkin kun raskaus on ollut toiveissa.

Minä kehottaisin menemään rohkeasti juttelemaan jonnekin ja purkamaan tuntoja. Varmasti on paljon kaikenlaista mielessä, jo ihan käytännön asioista stressaaminen jossain tajunnan takamailla, ihan tiedostamattakin, voinee vaikuttaa paljon. Tai ehkä vanhat huonot kokemukset raskauksista, synnytyksistä tai jostain, mistä minä sen voin tietää. Mutta se, että tunnet noin on kuitenkin fakta ja jostainhan se johtuu, joten eiköhän asia ole selvitettävissä ja mitä nopeammin, sitä pikemmin pääset nauttimaan halutusta raskaudestasikin. Lykkyä!

Kannattaa jutella asiasta rohkeasti neuvolassa. Et ole ainoa, jolla on tuollaisia ajatuksia, ne eivät ole väärin eivätkä vaarallisia. Tärkeintä on, että saat tukea jaksamiseesi ja keskusteluapua jos tarvitset sellaista. Voimia.

En mä huomannut tuntevani mitään erityistä suurta rakkautta vauvaa kohtaan raskausaikana. Oli ihan hyvä fiiliskin, joten ei siitä ollut kyse. Mutta en jotenkin osannut konkreettisesti ajatella, että mun sisälläni kasvaa ihminen. Raskaus oli yllätys ja olisin kyllä surrut keskenmenoa.

Kun lapsi syntyi, en silloinkaan tuntenut mitään euforiaa. Varmaan minä häntä koko ajan kuitenkin rakastin, koska tajusin joskus puolen vuoden päästä, että rakastan lastani enemmän kuin mitään eikä silti tunteisiin ole tullut mitään huomattavaa muutosta. Eli kaipa rakastin häntä alusta lähtien niin paljon, etten osannut niitä tunteita edes ajatuksiksi tai sanoiksi pukea. En tiennyt, että rakastaa voi niin paljon, ettei sitä edes itse tajua. Joskus voi käydä näinkin.

En minäkään tunne kummempaa sikiötä kohtaan, olen rv15. Minusta ihan normaalia. En vielä tiedä tuleeko tämä vauva kotiin asti, voihan se olla että ei tule.

Edellisessä raskaudessa sama homma, sitten lapsen synnyttyä vasta kiintymys heräsi eikä siinä ollut mitään ongelmaa.

Kummassakin raskaudessa olen miettinyt myös kiellettyjä asioita, kuten että ei se maailmanloppu olisi jos kesken menisi, tai että jos ultrassa ei kaikki ole ok niin olen ensimmäisenä keskeytysjonossa.

Meitä on erilaisia, minä suhtaudun raskauteen lääketieteellisesti eli ehkä vähän kylmästi.

kiitos vastauksistanne.. tämä on ollut todella rankkaa ja kaduttaa että tähän tilanteeseen jouduin..pitkä´taival vielä edessä tässä ja toivon vain että ahdistue ei jatku koko raskausaikaa..pelkään niin uupuvan neljän pienen kanssa ja en jaksa olla heille hyvä äiti...