Kaikki, jotka olette köyhien ja kouluttamattomien vanhempien lapsia.

Vanhemmat aina sanoi että kannattaa lukea ja lukio on ainoa paikka minne peruskoulun jälkeen mennään. Itse eivät siis olelukiota käyneet.

kysymyksiin, ei todellakaan!

Kuulemma duunarin tyttären oli turha haaveilla yliopistoon menosta, näin minulle sanottiin... no, pyrin salaa vanhemmiltani oikikseen ja pääsin sisään. Siinäkin vaiheessa sain vähättelyä osakseni. Enpä saa enää kun olen valmis juristi ja vedän kivaa kuukausiliksaa isosta firmasta ja olen auttanut vanhempani pulasta useammin kuin kerran. :)

Äidille oli iso juttu, kun me siskon kanssa pääsimme ylioppilaaksi, meidän suvun ensimmäiset naiset!

Oppikouluun piti ehdottomasti mennä, vaikka se maksoikin. Ja olin niin hyvä kansakoulussa, että olisin päässyt oppikouluun pyrkimättä. Lukio oli kohdallani ainut realistinen vaihtoehto. Myös veljiäni kannustettiin. Yksi meni minun lisäkseni yliopistoon, mutta kahdella muulla on keskiasteen koulutus, vaikka älyä löytyy kummaltakin. Motivaatio vain puuttui.

Itse asiassa tämä oli ainoa riidanaihe jonka muistan äitini ja minun välillä olleen siinä vaiheessa kun peruskoulu loppui. Minä olisin halunnut vetelehtiä mutta äidilleni se ei yllättäen sopinut:) Häneltä itseltään jäi lukio aikanaan kesken. Lukion kävin ja hain niillä papereilla itseäni kiinnostavaan koulutukseen ja sillä tiellä olen.



Kaikki kiitos tästä kuuluu äidilleni.

Se oli hassun ristiriitaista. Kaikkien lasten olisi pitänyt mennä lukioon haluista ja taipumuksista riippumatta. Vanhin veljeni joutui jopa muuttamaan pois kotoa, kun meni isän tahtoa uhmaten ammattikouluun - halusi hotelli- ja ravintola-alalle. Viidestä lapsesta lopulta vain minä luin ylioppilaaksi ja menin yliopistoon. Minua ei autettu mitenkään eikä tuettu mitenkään käytännön tavalla.



Vanhempieni, etenkin isäni mielestä nimenomaan perheen poikien olisi pitänyt kouluttautua ja menestyä, ja hänelle oli ilmeinen pettymys, että menestyjä olikin tyttö. Koin, että hän ei osannut iloita menestyksestäni, koska olin väärää sukupuolta.



Minulle oli sanottu, että olen tyhmempi kuin veljeni ja että ei minusta mitään tule. Silti, vaikka osasin lukea aiemmin kuin 2 vuotta vanhempi veljeni. Sen verran fiksu olin, etten uskonu moisia höpöpuheita. Mutta ei meillä koskaan sanottu, että ei saisi kouluttautua tms.

JA syynä oli se, kun ei itsellä ollut lapsena/nuorena mahdollisuustta opiskella, köyhästä suurperheestä kun oli. Yliopistoon menin, ja kävinkin loppuun. Mutta nyt on itseluottamus lopussa, olen rankassa työssä, vaikka olisi fm paperit taskussa. Tiedän, että äitini on nyt pettynyt siihen mitä teen, mutta mielestäni on parempi olla jossakin työssä, kuin työttömänä odottamassa alan töitä mahdollisesti joskus tulevan.

annettiin valinnanvapaus. Läksyjen teossa eivät paljon auttaneet, koska ovat käyneet vain kansakoulun (6 luokkaa), joten ei siinä paljon apua yläasteella enää saanut. Päädyin lukioon ja yliopistoon, aika lailla omin voimin.

niin mulle kuin kahdelle sisaruksellenikin. Kaikki menimmekin, kaikki olemme ihan suht hyvin koulutettuja nykyään. Kannustettiin siis, mutta tavallaan etenkin minä ja sisareni koemme aika voimakkaasti, että loppuviimeksi se tukeminen jäi aika vähiin silloin kun sitä tosiaan olisi tarvinnut. Eli kummankaan meidän omia kykyjä/lahjoja/taipumuksia ei lainkaan otettu huomioon, uskon sen johtuvan siitä, että vanhempamme eivät tienneet miten.

Ei tyrkitty mihinkään suuntaan vaan kukin sai tehdä peruskoulun jälkeen mitä tykkää. Paitsi jäädä kotiin vetelehtimään.



Mitään koulutusta tai ammattia ei kotona sen kummemmin halveksuttu tai ihannoitu, itse tajusin vasta lukion kolmannella että lukio on arvostetumpi paikka opiskella kuin ammattikoulu.



Meillä ei kotona myöskään mitenkään käytännön tasolla autettu tai kannustettu, koulu ja läksyt oli meidän omalla vastuulla.



Kolmella meistä neljästä on akateeminen koulutus ja yhdellä keskiasteen.

Läksyjen luvussa autettiin jos osattiin, muistan äidin ja isän käyneen jopa jonkun joukko-oppikoulutuksen 70-luvulla, kun matikka oli joukko-oppia.

Kovinkaan kummoista tukea ei sillä kansakoulupohjalla ollut vanhemmilla antaa, mutta rohkaisivat kyllä ja molemmat lapset sitten menimmekin lukioon, minä yliopistoonkin. Nykyäänkin on suuri ylpeyden aihe (positiivisesti) vanhemmille se, että olemme koulutettuja ja hyvissä töissä. Tuo tukeminen ja opiskelemaan kannustaminen näkyi myös siinä, että meille luettiin tosi paljon ja käytiin varojen mukaan teatterissa yms. ' sivistämässä' itseämme, vaikka vanhemmille sellainen oli tosi vierasta ja outoa. Mihinkään kalliisiin harrastuksiin ei ollut varaa, ei siis harrastettu musiikkia, liikuntaa tai mitään maksullista ohjattua, mutta kirjastoon kyllä vietiin usein.

Isäni on teknikko(nykyään ison yrityksen johtajana) ja äiti päihdehoitaja. Minusta tuli kotiäiti(ei siis ammattia vielä), siskoni on auto-alalla ja veljeni on joku insinööri.

ja koulutusta arvostettiin - myös sivistystä ja lukeneisuutta (vanhempani olivat varsin lukeneita vaikka muodollinen koulutus puuttui - kiitos Suomen kirjastolaitoksen)



Mutta läksyissä ei autettu eikä oikein ymmärretty antaa aikaa tehdä niitä tms. Myöhemmin opiskella piti tietenkin lainarahalla, kotiin ei voinut mennä asumaan edullisesti edes kesätöiden ajaksi tms (vaan vaadittiin markkinoiden mukaista kovaa vuokraa jolloin samantien kannatti vuokrata muualta kesäasunto), ja jopa piti välillä jelppiä opiskeluaikana sukulaisia taloudellisesti. Eli jollain lailla se tuki sittenkin puuttui.

hoitajana kehitysvammalaitoksessa ilman koulutusta aluksi siis. Nykyään on eläkkeellä. Äitini kärsi koko ikänsä siitä, ettei ollut käynyt kouluja nuorempana. On kotoisin aivan pikkumökistä eikä mahdollisuuksia ollut kun piti mennä töihin 15-vuotiaana. Äitini kouluttautui lähihoitajaksi vajaa 60-vuotiaana ja se oli hänelle henkisesti suuri asia.



Äitini elämän suurimpia hetkiä oli, kun veljeni väitteli tohtoriksi. Se ylpeys hänen silmissään oli jotain, mikä jäi ikuisesti mieleen. Samaten minut patisti aikoinaan lukemaan yliopiston pääsykokeisiin ja pääsin sisään ja valmistuinkin jopa. Äidilleni se ollut myös suuri asia.

Mistään muusta ei ollut puhettakaan kuin lukioon menosta ja siitä, että jos vaan mielihaluja, kiinnostusta ja lukuintoa riittää niin mihin ikinä vaan " älä anna sukupuolen, perhetaustan, minkään olla esteenä" , lue niin pitkälle kuin kiinnostaa ja sellaista alaa kuin itse haluat - ei kuitenkaan mitä tahansa amk tsm alaa. Läksyissä ei kuitenkaan paljon autettu. Joitakin kertoja ja itkua taisin silloinkin vääntää. Enemmän vaan kannustettiin, että jos valittelin, etten osaa, että lue enemmän, kysy opettajalta, kysy niin kauan ja monta kertaa että asia selviää ja sitten kysyivät seuraavana päivänä, että no osaatko sen nyt? Siskoni meinaili ensin jotain kevyempää koulutusta, mutta isä ei jättänyt häntä rauhaan, ennen kuin hänkin löysi itsensä yliopistolta.

Isäni on duunari ja äiti tehdastyöläinen. Kummallakin vain perus- (kansa)koulu käyty ja työt aloitettu 15-16 vuotiaina. Itse kävin äitini vastustuksesta huolimatta lukion (vaarini sponsoroimana) ja sitten myöhemmin suoritin AMK-tutkinnon.



Meidän suvussa pätee sanonta: ken ei työtä tee, ei sen syömänkään pidä. Joten töitä tehtiin kyllä joka kesä ja kaikki lomat opiskeluaikanakin kun ei vanhemmilla ollut varaa avustaa rahallisesti. Jotain hyvää siinäkin - oppii ettei raha kasva puissa ja osaa arvostaa vähääkin. Samaan aion kasvattaa omatkin lapseni.

Ja eivät vanhempani aivan kouluttamattomia olleet kylläkään. Isäni on peltiseppä, ja hyvä onkin työssään. Olisi halunnut opiskella enemmän, mutta olosuhteiden pakosta ei voinut. Mutta sivistynyt ihminen on silti. Äitini on laitosapulainen, jota myös kyllä työssään paljonkin koulutetaan.



Minua kannustettiin ehdottomasti lukioon, ja vanhempani olisivat maksaneet opintoni pidemmällekin kuin mihin sitten päädyin.



ikinä eivät kuitenkaan millään tavoin painostaneet, vaan aina olivat tyytyväisiä ratkaisuihini. Ihania vanhempia :)

äitini on apuhoitaja ja isäni oli kirvesmies. Molemmilta oli pitemmät koulut jääneet käymättä oman perheen vähävaraisuuden takia, vaikka lukupäätä olisi ollutkin.



Opiskelua pidettiin meillä tärkeänä, siihen kannustettiin ja tuettiin myös rahallisesti vähistä varoista. Veljelläni olisi lukion jälkeen ollut ajelehtimisvaihe, mutta äitini pakotti hänet eteenpäin. Nykyään hän on diplomi-insinööri ja perheenisä. Itse luin lääkäriksi ja väittelinkin äskettäin.



Arvostan kovasti vanhempieni ponnisteluja. Ja jotenkin tunnen, että sain kaikista hankaluuksista huolimatta jo nuorena hiukan katsantokantaa elämään, sellaista joka on ammatissani auttanut.