Miltä masennus sinusta tuntuu tai on tuntunut?

Tekee mieli jäädä auton alle tai hypätä kaivoon. Näköalaton lähitulevaisuus ja sen kauemmas ei kykene ajattelemaan. Ei edes itketä. Mikään ei ainakaan tuota iloa. Viinaan voi yrittää muka turvautua mutta ei se piristä. Turruttaa vähän ikäviä tunteita pienimmäksi, mutta ne tulevat takaisin viimeistään seuraavana aamuna. Muiden asiat ei kiinnosta pätkän vertaa mutta omistanikaan en pysty kertomaan mitään. Yleinen olotila mulla on täysin lukossa.

Tuntuu kuin olisi uppoamassa jonnekkin pimeyteen. Joskus tunnet aivan helvetinmoista itseinhoa, ja joskus et tunne yhtään mitään. Ei vaan mitään.

Vierailija kirjoitti:

Tekee mieli jäädä auton alle tai hypätä kaivoon. Näköalaton lähitulevaisuus ja sen kauemmas ei kykene ajattelemaan. Ei edes itketä. Mikään ei ainakaan tuota iloa. Viinaan voi yrittää muka turvautua mutta ei se piristä. Turruttaa vähän ikäviä tunteita pienimmäksi, mutta ne tulevat takaisin viimeistään seuraavana aamuna. Muiden asiat ei kiinnosta pätkän vertaa mutta omistanikaan en pysty kertomaan mitään. Yleinen olotila mulla on täysin lukossa.

Kiva, että joku tykkäsi mun masennustilasta. Arvaa piristikö.

Yksinäiseltä ja lojun itsesäälissä. Tulevaisuus pelottaa, en näe siellä mitään ja menneisyys ahdistaa. Täytyisi oppia elämään nykyhetkeä mutta joskus alkaa vaan ahdistamaan hirveästi, kuin kivi lähtisi vyörymään rinnettä alaspäin ja vauhti senkun kiihtyy. Alkoholia en juo. Musiikin kuuntelu auttaa minua itseäni, kun kuuntelen lempi biisiäni/artistia se kaikkoaa ne pahat ajatukset mielestä.

Mä en tykkää käyttää itsestäni termiä "masentunut", koska se masentuneisuus, apatia ja epätoivo on niin syvällä mun luonteessani, ettei se tunnu oikealta tai parannettavissa olevalta. Olen kai ollut masentunut lapsesta asti (itse asiassa perheenjäseneni sai tämän diagnoosin juuri. Lapsuudesta asti kestänyt masennus).

Ja miltä tämä tuntuu? Kaikki tuntuu merkityksettömältä. En ikinä sanoisi sanoja "sitten kun olen vanha..." koska mä en näe itselläni pitkää elämää. Mulle on aina ollut selvää, että lähden täältä ennenaikaisesti, luultavasti oman käden kautta. Vielä en ole tarpeeksi rohkea tekemään mitään niin lopullista, mutta tunnen, että se on lähempänä kuin koskaan. Olen luullut saavuttaneeni pohjan jo monesti, luullut, ettei pahemmaksi voi enää mennä - mutta jatkuvasti löydän uusia pimeyden asteita.

Itseinhosta/-vihasta en edes aloita. Ja tästä aiheesta voisin kyllä kirjoitella vaikka miten paljon, mutta en jaksa sitäkään.

Juuri nyt ei miltään. En oikein tunne mitään. En hyvää enkä pahaa. Olen totaalisen uupunut sekä fyysisesti että henkisesti. Toimintakyky on mitätön, jokaiseen asiaan jonka teen joudun pakottamaan itseni. Lapsille olen tehnyt ruokaa ja ollaan oltu ulkona. Lapset kylvetän vähintään joka toinen päivä, hampaat harjataan. Itse en ole käynyt suihkussa viikkoon, enkä vissiin hampaitaan ole pessyt useampaan päivään. Olen äärimmilleni venytetty, ei kykene.

Kaikki teki kipeää ja tuntui kauhean vaikealta ja uuvuttavalta. Esimerkiksi muutaman minuutin juttelu pihalla naapurin kanssa oli lähes ylivoimainen kokemus. Halusin vain kuolla, että se kipu loppuisi. Olin myös vakuuttunut, että olin vain taakka kaikille läheisilleni ja että heidän elämänsä muuttuisi paremmaksi, kun kuolisin.

Tukehtumiselta. Sekä henkisesti että ruumiillisesti. Vaikka kuinka yrittää vetää henkeä, ei tunnu saavan happea.

Olen vasta tajunnut, että olen masentunut. Olen ollut sitä aina. Negatiivinen (ehkä kuitenkin realistinen) elämänasenne jne., mutta toisaalta olen hyvä teeskentelijä. Hyvin olen kuitenkin pärjännyt lähtökohtaan verrattuna. Olisin halunnut olla huoleton ja onnellinen, mutta tietyistä syistä en ole saanut siihen mahdollisuutta lapsuudessani. Nykyisin minulla on kaikki hyvä ja olen siitä kiitollinen ja onnellinen, enkä tekisi mitään sössiäkseni tätä kaikkea. Asennettani ja ajatteluani muokkaan myös säännöllisesti positiivisemmaksi.

Toivottomalta. Tunnen (tunsin) olevani epäonnistunut ja huonompi kuin muut, koska en masentuneena kykene saavuttamaan samoja asioita. Muiden nauru ja hauskanpito lähinnä masentaa. Kysyn itseltäni, eikö kukaan huomaa kärsimystäni, saatikka välitä siitä. Joskus joku tapahtuma laukaisi selittämättömän itkukohtauksen. Maailma pieneni todella paljon. En halua muistaa enempää.