Menneisyyden haamuja

Pitkän hiljaisen mietiskelyn jälkeen päätin viimein kirjoittaa tänne narsisti-isästäni tiivistetyn tarinan.
Koin pienenä usein väkivaltaa alkoholisoituneiden vanhempieni takia, niin henkistä -kuin fyysistäkin. Kasvoin siihen, totuin siihen, koin sen normaalina. Pidin itseäni kiittämättömänä nulikkana, äpäränä, mitättömänä ihmisenä josta ei ole mihinkään. Isä ei koskaan pyydellyt anteeksi; hän oli aina oikeassa, hänelle kuului kaikki hänen talossaan ja hänhän muuten päätti. Minusta tuli arka ja yksinäinen lapsi, ja kaikkein herkimpinä aikoinani murrosiässä, jolloin olisin eniten kaivannut vanhemman tukea, jäin siitä paitsi. Psykologikäynneistä ei ollut apua.

Elämä oli ankeaa ja ahdistavaa kunnes muutin teininä pois kotoa. Maailma avartui, ahdistus katosi. Ilman isän vähättelyä minusta kasvoi sosiaalisempi, tasapainoinen ja melko itsevarmakin aikuinen ihanien uusien ystävieni avulla. Elämä muuttui paljon parempaan.

Nyt asun toisella puolen Suomea, pitkän välimatkan päässä isästä. Hänellä on uusi nainen, uusi perhe, jossa on teini-ikäisiä lapsia.
Lapsia, joista hän puhuu aina ylistävään sävyyn niissä vähäisissä puheluissa, mitä välillämme on. Kuinka Matti teki sitä ja teki taas tätä, miten elämä on ihanaa ja mahtavaa heidän kanssaan. Hän jopa pitää (tai esittää pitävänsä) kymmenistä uusista asioista, joita ennen vihasi: inhokkiruokiaan, kissoja... ei tietenkään mielistelläkseen uutta emäntää. Aloitti ns. "puhtaalta pöydältä", kuin olisi viskannut vanhan tiskiharjan roskiin samalla kun myi lapsuuden kotini.
Ok, aluksi en välittänyt, mietin että hyvä kun joku pitää huolta.

Nyt mietin, miten voin ja jaksan kieltäytyä kutsuista esim. näiden lasten kutsuille, joita en juuri tunne, kuten en tunne isäänikään. Enkä halua tuntea, kuulla sanaakaan ihmisestä, joka on hävittänyt kaikki valokuvatkin biologisista lapsistaan ja silti ihmettelee jos en muista häntä hänen nimipäivänään.
En haluaisi olla enää katkera tai surullinen. Nöyryyttävä ja ahdistava lapsuuteni oli kuitenkin vain yhden henkilön ansiota.
Pahinta on se, etten koe hänen katuvan tekojaan, ainoastaan ehkä omia lapsiaan ja edellistä perhettään.

Haluaisin kuulla teidän mielipiteitänne ja omia kokemuksianne.
Kiitos asiallisista kommenteista.