Mikä oli synnytyksessä ehdottomasti PAHIN juttu? ev
Kommentit (36)
joten ei mitään erityisen kamalaa ole jäänyt mieleen. Jos jotain pitää sanoa, sanon avautumisvaiheen supistusten kivut ja tosi ikävää oli myös jälkisupistukset, jotka tulivat kovina vaikka vauva oli syntynyt ajat sitten!
Kahdessa muussa sellaista hetkeä ei ollutkaan, vaan ne olivat oikein helppoja synnytyksiä.
piti ponnistaa, vaikka sattuu ihan hirveästi kun lapsen pää venyttää toosan äärimmilleen. Samalla kun ponnistaa, tuntee samalla miten repeää. Silti on vaan pakko ponnistaa vaikka tuntee kuinka repeää koko ajan lisää... Ja se kauhea kipu, taju ei meinaa pysyä!
Ei kiitos lapsia meille enää!
Ja mitä ikänä tuskin tulen kokemaankaan.
Kun sanotaan aina että on ollut niin kipeä että toivoin kuolevansa. Tuossa kivussa ei edes tajunnut toivoa mitään. Oli niin shokissa ja täysin sen kivun vallassa ettei tajunnut yhtään mistään mitään
Toisessa synnytyksessä se kun ei saanut ponnistaa vaikka tuntui että on pakko.
---minulla on sukumme naisten synnyttäjän lantio-
helppo homma-
ainoa juttu oli vaan se, että 2 vk meni yliaikaiseksi- onneksi ei tarvinnut synnytystä käynnistää:)
avautumisvaiheen loppu, kun kohdunsuu aukesi viimeiset sentit! Aika tosin on kullannut muistot, en enää elävästi muista kuinka kipeää se teki, mutta aika sekaisin kivusta olin. Sitten ponnistaminen ei enää koskenut yhtään, ilmeisesti saamani pundendaalipuudutuksen (häpyhermopuudutuksen) ansiosta:)
Samoin koko yön sairaalassa supisti, mutta eivät uskoneet synnytyksen lähteneen käyntiin ja sain kärvistellä osastolla ja yritin vielä olla hiljaa, ettei naapurit häiriinny ähinästä.
Kätilö tai mikä lie opiskelija koiti kuinka paljon olen avautunut ja väitti ettei juuri yhtään, sain aikalailla tehdä töitä, että suostivat ammattilaiset tarkistamaan asian ja sen jälkeen tulikin kiire saliin ja siitä hetken päästä oli maailman ihanin vauveli syntynyt =)
Ei jäänyt kuitenkaan traumoja =)
paikat kanssa, menetin valtavasti verta ja jouduin leikkaussaliin ommeltavaksi nukutuksessa, vauvaa en nähnyt kuin vasta herättyäni. Se ei kuitenkaan tuntunut missään kun sitä ennen jouduin pidättämään ponnistusta, se oli helvettiä.
Episiotomia tehtiin ja repesin. En pystynyt olemaan jalkeilla saati sitten istumaan viikkokausiin.
Vierailija:
piti ponnistaa, vaikka sattuu ihan hirveästi kun lapsen pää venyttää toosan äärimmilleen. Samalla kun ponnistaa, tuntee samalla miten repeää. Silti on vaan pakko ponnistaa vaikka tuntee kuinka repeää koko ajan lisää... Ja se kauhea kipu, taju ei meinaa pysyä!
Ei kiitos lapsia meille enää!
(lapsi kiskottiin imukupilla ulos väkisin)
olin monta viikkoa tosi kipeä, ei pystynyt istumaan eikä makaamaan. häntäluu kummittelee vieläkin joskus istuessa.
eka lapsi tuli sektiolla ja ei ollut toipuminen niin pitkäkestoista
Siis miksi mieslääkäri ei olisi saanut nähdä alapäätäsi? En tajua. Sun mies on varmaan ihan pimeä, tai sit ootte molemmat.
Mielestäni se on kuitenkin se, että menee hysteeriseksi olisi kamalinta.
Lapsivuodeaika oli kamalinta. En tykännyt olla sairaalassa, osa hoitajista oli veemäisiä, teinkin lapsivuodeajasta reklamaation. Pitkään ajattelin, että en halua toista lasta tuo lapsivuodeajan takia. Onneksi oli sentään perhehuone, niin saimme enimmäkseen olla lapsen ja miehen kanssa kolmestaan. :) Mutta toista ei ole edes yrityksessä vielä. Ehkä viiden vuoden kuluttua! :) Jos Luoja suo.
Olin siinä vaiheessa ponnistellut noin tunnin ja supistukset oli kauheita. Huomasivat avotarjonnan ja sektiota valmistellessa ei enää saanut ponnistaa. Aikaa meni ehkä 20 minuuttia ennen kuin sain puudutteen ja leikkaus päästiin aloittamaan. Minusta tuo aika oli viisi tuntia. TÄrisin kivusta ja silmissä sumeni.
Kaikki muu, aukeaminen, ponnistaminen, repeäminenkin, oli jotenkin luonnollista ja siedettävää kipua. Mutta se eppari, siinä vaiheessa mä huusin kuin se kuuluisa pistetty sika... :( Helpottihan se kuitenkin, lapsi suorastaan solahti sen jälkeen ulos.
Tällä kertaa pelottaa sektioon joutuminen, vauva oli viimeksi ultratessa avotarjonnassa. Tuhat kertaa mieluummin synnyttäisin alakautta kuin sektiolla, mutta eipä sille mitään voi, jos asiat menee päin mäntyä. Kunhan sen lapsen nyt saisi terveenä maailmaan!
itsellä takana kaksi helppoa pelkosektiota. Kauheaa kuinka synnyttäjä joutuu kärsimään. Esim. miksi hitossa sitä istukkaa pitää väkisin repiä kun ei se kaikilta irtoa. Aivan epäinhimillistä! (ja joo lässynlässyn niin luonnollista.....)
Tuli paha mieli puolestasi :(.
Itse olen päässyt kai helpolla, vaikka molemmat synnytykset ovat olleet pitkiä. Tippaa on jouduttu tökkimään kymmeniä kertoja, ekassa synnytyksessä menetin niin paljon verta että pyörryin ja tokassa synnytyksessä epiduraali vaikutti vain puoliksi. Silti ne kokemukset on jo melkein unohtuneet.
Onnistui vasta kolmannella yrityksellä ja sattui ihan kaameasti...